sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Lipeäkala

Ei voi olla totta! Mitä eksoottista ja erikoista tässä, vanhassa tutussa jouluruoassa muka on? You suck!

Jos yllä oleva lause tuli ensimmäisenä mieleesi luettuasi tämänkertaisen julkaisun otsikon, niin voit olla ylpeä ja onnitella itseäsi: Olet todennäköisesti sivistynyt ja pohjoismaisesta ruokakulttuurista hyvin perillä oleva individuaali. Olet myös toisaalta aika vulgääri, haukuttuasi minua noin ikävästi viimeisessä ajatuksiesi lauseessa. Jos taas lipeäkala on ruokana sinulle aivan tuntematon, olet tullut oikeaan ositteeseen.

Muistan joskus kyselleeni kavereiltani, mitä mieltä he ovat tästä pohjoismaisesta perinneherkusta ja yllättyneeni suuresti usean heistä vastatessa, että eivät koskaan ole kapakalaa edes maistaneet. Tästä yksinkertaisesta syystä koin suorastaan velvollisuudekseni tuoda blogissani esiin tämän kuivatusta ja sen jälkeen lipeällä pestystä turskakalasta valmistetun, ikiaikaisen ruokatuotteen.

Kukaan ei pysty varmuudella sanomaan, missä tämä erikoinen ruokalaji keksittiin, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä se on tapahtunut myöhäiskeskiajalla jossakin päin läntisen Euroopan rannikkoalueita. Suosituksi ruoaksi se muodostui, syystä tai toisesta, ainoastaan pohjoismaissa. Lipeä-, tai livekalan valmistus on aika yksinkertainen prosessi, mutta samalla myös kemistin märkä uni: Mustaksi koppuraksi ilmakuivattu, yleensä turskansukuinen merikala, otetaan ja vipataan likoamaan useiksi päiviksi emäksiseen lipeäveteen. Tämä raju käsittely saa kivikovan, kuivatun kalan pehmenemään ja muuttamaan väriään mustasta valkoiseksi. Pehmenneestä kalasta pestään huolella lipeävesi pois, jonka jälkeen se onkin valmista keitettäväksi. Mutta miksi tällainen ruoka on joskus sitten menty keksimään? Syynä on arvatenkin se, että Skyri…eikun pohjolan ankarissa olosuhteissa, kuivattu kala säilyi pitkään ja tarjosi ihmisille samalla hyvän proteiinin lähteen.

Lipeäkalaa saa nykyisenä, muovin ja pakkausten aikakautena, kätevästi juuri niihin kiedottuna, käytännössä jokaisen vähänkin suuremman ruokakaupan kala”tiskiltä”. Kuvan esimerkkituote on juurikin sellainen ja sen kalastivat vanhempani Prisman tuottoisilta apajilta. Tämän reilun kilon painoisen lipeäfiskin valmistaja on suomalainen Kala Carte ja hintaa perinneherkulle tuli suurin piirtein reilun kahdeksan euron verran. Koska turskakannat ovat nykyisin melkoisen ylikalastettuja, on tämänkin tuotteen kala aidon turskan sijaan sille läheistä sukua olevaa molvaa.


Ainoa valkoinen asia tänä jouluna

Kalan valmistaminen on itsessään älyttömän simppeliä: pakettiin reikiä haarukalla ja sitten koko komeus hetkeksi aikaa kiehuvaan veteen. Ylikeittämistä kannattaa varoa, sillä kala on höttöistä ja hajoaa todella helposti pieneksi lastuksi. Nimenomaan tämän vuoksi kala pitää keittää joko pakkauksessa tai jonkinlaisessa kääreessä, tai muuten pääsee nauttimaan fisunsa suoraan keitinvedestä juotavassa muodossa. Kun kala on keittynyt tarpeeksi, nostetaan se pois pakkauksesta ja syödään hyvällä ruokahalulla, menneiden aikojen karskeja, tuulen ja suolaisen sateen pieksämiä turskanpyytäjiä muistellen.


Kemian alkeiskurssi


Lipeäkalan mausta liikkuu netissä mitä villeimpiä huhuja. Toiset kehuvat herkuksi, toiset väittävät puolestaan norjalaisten salajuoneksi maailman tuhoamisessa. Kerron tässä nyt oman, vuosikausien mittaan karttuneen ja tänään jälleen päivityksen saaneen mielipiteeni kyseisen safkan aromaattisista ominaisuuksista. 

Niin tylsältä kuin se kuulostaakin, ei lipeäkala maistu mielestäni itsessään oikeastaan yhtään miltään. Se ei myöskään kypsänä tuoksu juuri millekään (keittämisvaiheessa perinteinen kalanhaju kyllä tuntuu aika voimakkaanakin). Maku ei ole hyvä tai huono, se on pikemminkin olematon. Valkoinen kalanliha on todella pehmeää, liukasta ja helposti ”hiutaloituvaa” ja käytännössä sulaa suussa. Lipeäkalan herkullisuuden esiintuomisen juju piileekin sen maustamisessa: Valkokastike, sekä mauste- ja valkopippuri ovat tämän ruokalajin perinteiset kumppanit. Itse en valkokastikkeesta välitä, mutta molempain pippureiden jauhetta päälle ripottelemalla alkaa kala maistua mielestäni todella hyvältä. Edelleenkään siinä ei ole minkäänlaista, kalalle ominaista makua, vaan jonkinlainen jännä yhdistelmä pippuria + jotakin, mitä en osaa kuvailla. Yhtä kaikki, jos maku jotakin edelleen on, niin mieto.

En ymmärrä, minkälaista lipeäkalaa sen hirveyttä mainostaville on menty tarjoamaan, mutta ainakaan allekirjoittanut ei ole lähemmäs kolmekymmenvuotisen kokemuksensa perusteella vielä mitenkään pahalta maistuvaan lipeäkalaan törmännyt. Jouluaterian osaksi lutfisk sopii miedon arominsa ansiosta aivan mainiosti. Jos ette ole aiemmin tätä pohjolan herkkua kokeilleet, niin tehkää ihmeessä se vaikka joulun välipäivien aikana. Kun lipeäkalan oheen pistää vielä lanttulaatikkoa, tummaa leipää voilla sekä suodattamatonta tummaa olutta, niin illuusio makumatkasta myöhäiskeskiaikaisiin, paremman väen pitoihin on lähestulkoon täydellinen.

Tämä oli tässä. Oikein hyvää joulunaikaa kaikille lukijoille!


HAJU: Erittäin mieto, miedon saippuamainen.
MAKU: Erittäin mieto, ei maistu millään lailla kalalle, käytännössä mauton.

Kokonaisarvosana: 4-


I used to eat ham just like you. Then I took an arrow in the knee.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Musta seesamkeitto

Kaikkia suuria ja lukuisiin mainetekoihin yltäneitä kansakuntia yhdistää yksi asia: ruokalaji, joka on väriltään mustaa. Muinaisilla Spartalaisilla oli verestä valmistettu mustakeittonsa, englantilaiset söivät black puddingiaan jokaisessa imperiuminsa kolkassa sen suuruuden päivinä, hilpeät länsinaapurimme ruotsalaiset taas ovat tunnettuja veriohukaisistaan, hämäläisten mainio heimo mämmistään ja evoluution korkeimmalla portaalla jämäkästi seisovat tamperelaiset mustamakkarastaan. Vähän tiedetty fakta on kuitenkin se, että myös maailman toisella laidalla asustelevat kiinalaiset ovat onnistuneet luomaan, vieläpä mielenkiintoisenkin, mustan ruokalajin.

Vanhana sivistyskansana tunnetut kiinarit eivät luonnollisesti tykänneet luttailla sianveren kanssa (samaan kastiin menevät mämminsä kanssa hienostuneet hämäläiset), joten he päättivät luoda oman, yöntumman herkkunsa kasvikunnan keskuudesta, mustista seesaminsiemenistä. Tuloksena tästä syntyi makea ruoka nimeltään musta seesamkeitto. Lähtökohdat hämäläis-tamperelaisen testaajan kulinaristiselle miellyttämiselle ovat siis vähintäänkin kunnossa.

East Asia Martin notkuvien hyllyjen lomasta löytyi kuin löytyikin pienen etsiskelyn jälkeen varsin mallikelpoinen seesamkeiton edustaja, ”Instant Sesame Paste” -merkkinen, Shui Heung – nimisen yhtiön valmistama valmispussimustakeittojauhe. Kauniin oranssinkeltaiseen pahvipakkaukseen on merkitty valmistuspaikka lähestulkoon kaikille 80-luvulla eläneille suomalaisille tutulla ”Made in Hong Kong” – fraasilla. Nuoremmalle, ”Made in Bangladesh"-sukupolvelle tarkennukseksi, että kyse ei nyt ole siitä automarkettien yhteydessä sijaitsevasta sekatavarakaupasta. Pakkaus sisältää neljä kappaletta valmiita annospusseja, josta keiton saa ohjeiden mukaan väsättyä kaatamalla kuiva-aineen lautaselle ja kiehuvaa vettä päälle. Helppoa kuin tankin pysäyttäminen paljain käsin Taivaallisen Rauhan Aukiolla.


Rakkaudella Honkkarista

Keiton raaka-aineena toimiva jauhe näyttää jokseenkin epäilyttävältä. Mielleyhtymä krematorion uunista kaapaistuun, hienokoostumuksikseen tuhkaan särähtää mieleen aika vahvana. Islantilaiset todennäköisesti tykkäävät kanssa, sillä ei tämä kauhean kaukana ulkonäöltään ole tulivuoresta ilmoille pöhähtävästä tuhkastakaan. Kun päälle kaataa kuumaa vettä ja sekoittaa, muuttuu ulkonäkö melko lailla löysää mämmiä muistuttavaksi, mutta höyryävän kuumaksi velliksi.


No mutta hei, Emma-täti! Viime kerrasta onkin jo aikaa!

Millepä sitten maistuu musta kiinalainen? Musta ihan hyvälle. Seesaminsiemenet antavat kuumalle vellille jännittävän maun, jota on vaikea verrata minkään muun elintarvikkeen makuun. Se on samaan aikaan (kiitos sokerin) miellyttävän makea ja jollakin tavalla popcorniin sekä pähkinöihin vivahtava. Jos siis sopan ulkonäkö tuokin etäisesti mieleen mämmin, samaa ei voi mausta sanoa. Lisäksi keitto on hyvin vetistä, siinä ei ole sen paremmin mämmin kiinteyttä kuin minkäänlaisia sattumiakaan mukana. Jos omaat hyvän mielikuvituksen, ja osaat kuvitella, miltä hienojakoinen, sokeroitu tuhka sekoitettuna kuumaan veteen maistuu, niin pääset hyvin lähelle tämän produktin suutuntumaa ja makua. Kokonaisuutena seesamsoppa on varsin hyvä ja suomalaisesta aromimaailmasta melko lailla poikkeava tuote. Tämä menisi varmasti oikein hyvin jälkiruokana, osana kantoninkiinalaista ateriakokonaisuutta, jolloin omalaatuinen maku pääsisi kaltaiseensa seuraan muiden kiinalaisen keittiön mausteiden rinnalle. Keitto on myös pahuksen täyttävää: Yhtä kulhollista enempää ei oikein kunnolla kykene sisuksiinsa ajamaan. 


Tuhkasoppa

Koska musta seesamkeitto on täällä läntisen Euroopan itäisimmässä kolkassa vielä melko tuntematon ruokalaji, suosittelen rohkeasti rikkomaan kulttuurirajoja ja maistamaan, mille ei-Tapolan-musta maistuu. Jos rimakauhu meinaa iskeä, niin keksin juuri loistavan ateriakokonaisuuden, johon perushärmäläinenkin voi pelotta ujuttaa mukaan uuden ja ihmeellisen ruokalajin: Siispä ainakin tänne, lumettomaan Etelä-Suomeen, ehdotankin joulun väreihin sopivaksi ruokateemaksi seuraavaa:

Alkusnapsi: Salmiakkikoskenkorvaa
Alkuruoka: Musta seesamkeitto
Pääruoka: Mustamakkara, lisäkkeenä mustaa saaristolaisleipää
Jälkiruoka: Musta kahvi ja mämmi

Jos vielä jostain syystä kaiken tämän jälkeen jäi mieleen piristäviä ja valoisia ajatuksia, niin laita valaistus pois ja kuuntele vaikka Van Der Graaf Generatorin tuotanto läpi. Eiköhän sitten viimeistään jo tällä ala päästä, ihan mentaalisesti kohtalaisen tervekin ihmisolento, lähelle Johnny Nicen ajatuksenjuoksua.


HAJU: Paahteinen, seesamsiemenmäinen, popcornmainen
MAKU: Sokerisen makea, seesamsiemenmäinen, vetinen, tuhkamainen

Kokonaisarvosana: 3,5 / 5


perjantai 9. joulukuuta 2011

Maustetut tofusuikaleet

Back in business, baby!

Viime kerrasta onkin jo vierähtänyt ennätysmäärä aikaa, joten hätäisimmät varmasti ajattelivat minun joutuneen edellisestä julkaisustani mielensä pahoittaneen ja kovasti suuttuneen Cthulhun koston uhriksi. Ikävä tuottaa teille pettymys, mutta syy hiljaisuuteen selittyy niinkin arkisella asialla, kuin kiireellä töissä. Jos myyttinen hirviö aikoo lopettaa olemassaoloni tässä ulottuvuudessa, niin lupaan varmasti kertoa siitä hyvissä ajoin etukäteen. Mutta mennäänpä sitten taasen itse aasiaan (aina yhtä hauska!!1) ja tämänkertaisen eksoottisen eväksen pariin.

Vaikka Cthulhu ei minusta vielä selvää tehnytkään, niin päätin kuitenkin varmuuden vuoksi siirtyä hetkeksi aikaa pois hämäristä liha- ja lonkerotuotteista, turvallisempien ja vaarattomampien kasvikunnan edustajien seuraan. Tällaista tuotetta edustaakin aina luotettavan East Asia Martin ystävällisen henkilökunnan minulle yhden euristiikan hinnalla myymä pussi maustettuja tofusuikaleita.

Tuotteen on valmistanut Hui Ji Food –niminen yritys ja se on pakattu katu-uskottavan moderniin muovipakettiin. Ironista on se, että vaikka tuote on täysin soijapavuista valmistettu, onnistuu se silti näyttämään enemmän lihalta, kuin 90 % x-markettien eineshyllyjen annista. Muovikalvon alla olevat tofusuikaleet näyttävät hämmentävän erehdyttävästi marinoidulta, grillivalmiilta lihalta. Nämä ovat vissiinkin tarkoitettu syötäväksi juurikin nopeana ja edullisena pikasnackina suoraan pussista.

Pussissa ei pienen, jälkiliimatun valmistusaineselostetarran lisäksi luekaan sitten juuri mitään muuta muuksi kuin kiinaksi. Koska kiinankielen taitoni on melkein yhtä hyvä kuin koreankin, päätin käväistä pakkauksessa ystävällisesti latinalaisin aakkosin ilmoitetuilla, tuotteen tehneen yhtiön kotisivuilla hakemassa lisäinformaatiota. Valmistajan kotisivut ovatkin hienot ja informatiiviset. Jos ette jaksa käydä katsomassa, niin tässä pieni tiivistelmä olennaisimmista asioista:

业荣誉一览表  责任在肩 任重道
荣誉已走进历史,未来徽记人将以归零的心态,务实求成、感恩回馈

Kyllä, arvasitte oikein: Sivut ovat täysin ja pelkästään kiinaksi. Tästä johtuen minulla ei edelleenkään ole oikein mitään käsitystä tofuvälipalan valmistaneesta puljusta (tai sen paremmin itse tuotteenkaan syvemmästä olemuksesta). Kannattaa muuten alkaa opetella tosissaan sitä kiinaa, sillä tällaisia ovat parinkymmenen vuoden kuluttua sitten todennäköisesti kaikki tuoteselosteet, kunhan tuo muinainen Keskustan Valtakunta ensin vain saa maailman valloitettua taloudellisin ja sotilaallisin keinoin. Sivujen komia ja moterni flash-animaatio paljasti tuotteen alkuperästä sen verran, että se on todennäköisesti väsätty jossakin päin Etelä-Kiinaa, Sichuanin maakunnan tienoilla. Tätä valistunutta oletusta tukee myös se, että sichuanilaisessa keittiössä, kuten tässäkin tuotteessa, tofu ja mausteet ovat yleensä merkittävässä roolissa. Jännänä detaljina pussin ”kannessa” oli jonkinlainen kiinalainen neito maistelemassa tuotetta hymy huulillaan ja nimmarilta näyttävä tekstintuherrus vierellään. Ilmeisesti joku Kiinan BB-talon asukkaista on päässyt Hui Jille mainosmannekiiniksi!



Älä kuvittelekaan! Näitä et pääse grillailemaan, läski!


 
Paketti oli helppo repäistä auki ja sitten pääsinkin ottamaan ensikosketusta tofusiivuihin hajuaistinsolujeni avulla. Tuoksu ei ollut mitenkään mairitteleva ja toi mieleen jonkinlaisen hajustetun, nestemäisen käsisaippuan ja muovin yhdistelmän. Tofuslaissien maku oli vähintäänkin tasavertaisen outo tuoksun kanssa. Parhaiten sitä kuvaa tuntemus siitä, kuin joku olisi ottanut purkillisen kenkälankkia, sekoittanut sen mäntysuopaan, sivellyt mikstuuralla pari keinonahanpalaa ja suihkuttanut pintaan kuorrutteeksi vielä jotakin omituista hajustetta tai kemikaalia. En onnistunut löytämään tofun lisäksi mitään muuta, itselleni tuttua, luonnollista makua tästä tuotteesta vaikka kuinka yritin. Tulisuus pelastaa jonkin verran muutoin kemikaliomaisen muovista aromia, mutta mitään kovin onnistunutta makujen sinfoniaa ei tämän tuotteen taholta syntynyt.  Noin puolensadangramman pakkauksen (sisällön, neropatit!) syöminen ei ollut mikään ylösnousemukseen verrattavissa oleva kokemus ja viimeiset maustetuista siivuista menivät alas lähinnä sisun ja päättäväisyyden voimin. En tiedä mitä enemmän maustettujen tofujen kanssa pelehtineet kasvinsyöjät tästä sanoisivat, minä en ole vakuuttunut. Silti, kuten kaikkien muidenkin tuotteiden kohdalla, kannattaa myös tätä kokeilla ainakin sen kerran verran, jotta tietää miltä tulevaisuus maistuu.

Loppuun vielä perjantain niksinurkan näppärä vinkki jälkikasvunsa ruokatottumuksista huolestuneille vanhemmille: Syöttäkää pussi tätä tavaraa kasvissyöjän uraansa aloittelevalle nuorelle, niin takaan, että paluu kinkku & laardi – linjalle tapahtuu vikkelämmin kuin satasen taittaminen Usain Boltilta.


HAJU: Käsisaippuamainen, hajusteinen, mäntysuopainen
MAKU: Tofuisa, muovimainen, tulinen, mäntysuopainen, nahkamainen

Kokonaisarvosana: 2 / 5


Suositellaan erityisesti piirretyille demoneille ja malleille


perjantai 2. joulukuuta 2011

Kuivattu mustekalaraaste

Aasian ja Euroopan väestön välillä on muutamia asioita, mitkä erottavat selkeästi nämä kahden maanosan asukkaat toisistaan. Ensimmäinen näistä on menneisyys: Kun suurin osa eurooppalaisista vielä käytti päivänsä keihäshippaan karhujen ja muiden petojen kanssa, syöden iltaisin heimonrippeidensä kanssa paistettuja käpyjä nuotion äärellä, kukoisti muun muassa Kiinassa pitkälle kehittynyt ja monia merkittäviä keksintöjä tehnyt korkeakulttuuri monimutkaisine yhteiskuntarakenteineen. Toinen merkittävä seikka onkin sitten se, että meren äärellä asuvat Aasian asujaimet ovat aikojen saatossa oppineet syömään merestä lähestulkoon kaikkea, mitä siellä evoluution (tai kreationistien mielestä Ison J:n) tuloksena kihisee ja kuhisee.

Tästä kulttuuristen erojen ruotimisesta saakin sitten oivan aasiansillan (...ehehehe..) tämänkertaiseen tuotteeseen, joka on (paketin mukaan) Kaakkois-Atlantin syvimmistä kolkista luonnonmukaisesti ylöskiskottua, sen jälkeen suikaleiksi raastettua ja kuivattua, mustekalaa! Kuluttajien iloksi se on myös pakattu kertakäyttöiseen, 20 gramman vetoiseen muovipussiin, jonne on vielä lisämausteiksi paiskattu mukaan suolaa, sokeria, sorbiinihappoa ja natriumglutamaattia! Tämän monipolvisen urakan tekijänä toimii taiwanilainen Shin Ho Sing Ocean Enterprise Co., Ltd. Pussissa lukee myös sellainen hassunhauska nimi, kuin Jane-Jane, joka on ilmeisesti vielä jonkinlainen tuotemerkki.

Kyllä taas kerran saivat East Asia Martin myyjät nauraa, kun barbaarisen tietämätön suomipoika pällisteli pitkään mustekalatuote kädessään hyllyjen välissä miettien, uskaltaako tätä oikeasti maistaa? Lopputulos oli, tuttuun tapaan, että minä köyhdyin pari euroboria ja matkaan mukaani lähti kuin lähtikin edellämainittu hassu pussi kuivattua mustekalaa.

Minä Tarzan-Tarzan, sinä Jane-Jane

Kun pussin avaa, pelmahtaa sieltä kasvoille melkoinen annos merta ja merenelävää! Mustekalan, meren ja suolan yhteissulotuoksu on voimakas ja erikoinen, mutta ei millään tavoin paha. Tosin jos siihen ei ole tottunut laisinkaan, niin veikkaan, että haistelun jälkeen kynnys tuotteen maistelulle kasvaa jonkin verran...Pussin sisälle on muuten piilotettu vielä yksi, pienempi pussi, joka pitää sisällään kosteutta imevää kemikaalia. Tätä ei pidä erehtyä nautiskelemaan.

Mustekalaraasteen syöminen oli pelottavaa: Mitä jos joudun merellä onnettomuuteen ja Lentävä Hollantilainen mustekalanaamaisine kapteeneineen tuleekin noutamaan sieluni ikuiseen kadotukseen? En usko, että tämän teon jälkeen minulle suodaan mahdollisuutta minkäänlaisiin neuvotteluihin asian tiimoilta! Mutta vielä pelottavampaa on se, mitä minulle mahtaakaan käydä, kun suurin piirtein vuoden päästä alkava maailmanloppu herättää meren syvyyksissä uinuvan, kaikkista lonkero-olioista suurimman, muinaisen Cthulhun?! Tulevan maailmanvaltiaan häpäiseminen alhaisimpia lajitovereitaan syömällä saattoi tuomita minut kaameaan kohtaloon, mutta tieteen ja kulinarismin nimissä päätin kuitenkin uhrautua ja sulloin nahkeaa raastetta reilun hyppysellisen suuhuni. 



Davy Jones dislikes!


Melkoinen elämys oli jälleen tämänkin tuotteen makumaailma: Hieman sitkeä, nahkea raaste maistui yhtä aikaa sekä suolaiselta että makealta ja tähän dualismiin yhdistyi vielä merellinen, kalaisa mustekalan maku koristeltuna pikantilla marjaisuudella tai hedelmäisyydellä. Suomeksi sanottuna makukokonaisuus oli siis melkoisen monimutkainen! Oudon sävärin tuotteen aromiin antoi sorbiinihappo, joka on alunperin pihlajanmarjoista valmistettu maku- ja säilöntäaine. Parin hyppysellisen jälkeen eriskummalliseen makuun oli jo melkoisen tottunut ja loppu pussi hupeni ahnaaseen vatsaani melko nopeasti. Suolaisen sokerisen kokemuksen päälle keho suorastaan huusi lasillista vettä lantringiksi.


Eikä Cthulhukaan ole mielissään!


Mitäpä tästä kaikesta voi vielä sanoa? Ainakin sen, että jos haluaa kokea todella erilaisen makujen sinfonian, niin kannattaa ostaa pussi raastemustista ihan kokeilumielessä. Kaikki kuivalihaa, eli "jerkyä" syöneet pääsevät myös halutessaan laajentamaan horisonttiaan kuivamustekalan parissa. Vaikka pussin koko oli melko pieni, riitti se vahvoine makuineen mainiosti yhdelle ihmiselle. Jos tätä, natriumglutamaatin ja sorbiinihapon ilojuhlaa monta pussillista vetää, niin voisin kuvitella Davy Jonesin ja Cthulhun koston ilmenevän ensisijaisesti ja nopeasti vatsanväänteinä & ripulina. Ai niin, jos ette halua kokea sitä karmeaa ja ikuista kidutusta sitten maailmanlopun koittaessa, älkää syökö tätä tuotetta.


HAJU: Voimakas, suolainen, kalainen, katkarapumainen, merellinen
MAKU: Suolaista ja makeaa yhdessä, mustekalamaista tunkkaisuutta, ajoittain outoa ”hedelmäisyyttä” (ilmeisesti pihlajanmarjoista peräisin olevasta sorbiinihaposta)

Kokonaisarvosana: 3,5 / 5

maanantai 28. marraskuuta 2011

Jefi Kiivijuoma

Kaikesta sitä ihminen keksii mehua pusertaa! Kiivi ei ensimmäisenä juolahda ainakaan allekirjoittaneen (verrattain rajoittuneeseen) mieleen ykkösvalintana mehuhedelmistä puhuttaessa, mutta onneksi toisella puolen maankehää joku on eri mieltä. Mutta ennen kuin selvitellään kuka mehusti ja mitä, niin otetaan pikakatsaus kiivihedelmän varsin mielenkiintoiseen ja vähän tunnettuun historiaan.

Suurin osa läntisen maailmanpuoliskon ihmisistä on ollut tietoisia kiivin olemassaolosta vasta jotakuinkin 50–60 vuoden ajan. Kiivi myös yhdistetään nykyään poikkeuksetta Uuteen Seelantiin, tuohon kiivilintujen ja hobittien mystiseen kotomaahan kaukana, Maapallon väärällä puolella, mutta tämä ei ole erikoisen, karvaisen hedelmämme alkuperäinen koto. Sen löytääksemme, on lentokoneen nokka käännettävä 180 astetta, kohti pohjoista pallonpuolta ja Kiinaa.

Kiivi on siis tunnettu Kiinassa sekä sen naapurivaltakunnissa jo aikoina ammoisina ja se nauttii alkuperäiskotimaassaan tänäkin päivänä korkeasta asemastaan kansallishedelmänä. Jostain syystä kiinalaiset eivät kuitenkaan koskaan tajunneet ihmeellisen hedelmänsä kaupallista potentiaalia ja niinpä tämä rooli pedattiinkin uusiseelantilaiselle lähetyssaarnaajalle, joka toi hedelmän mukanaan Kiinasta kotisaarilleen 1900-luvun alussa. Uusiseelantilaiset jalostivat nopeasti hedelmästä kaupalliset versiot, nimesivät ne maorinkielisellä niemellä ”kiwi”( koska karvapintainen hedelmä muistutti uusiseelantilaista, samalla nimellä tunnettua lintua) ja pistivät bisneksen pystyyn. Loppu onkin hedelmäkaupan historiaa. Saamatonta väkeä ovat kiinalaiset: ensin keksivät ilotulitteitaan varten ruudin, jonka sitten eurooppalaiset nappasivat itselleen, jalostivat ihmisten rei’ittämiseen kelpaavaan muotoon ja valloittivat maailman. Aivan sama tarina toistuu sitten uusiksi kiivihedelmän (tai alkuperäiseltä nimeltään ”kiinankarviaisen”) kanssa!

Mutta sitten asiaan: Tällä kertaa testissä on siis kiivinmakuinen ”soft drink”, joka kunnioittaa hedelmänsä aasialaisia juuria seilaamalla hyiseen pohjolaan Malesian trooppisesta lämmöstä. Kyseinen puteli löytyi Siam Housen kattavasta valikoimasta ja maksoi osapuilleen jonkin verran alta yhden etruskin. Valmistajana kiivilitkulla on ”Jefi” – niminen korporaatio joka tekee, nättien kotisivujensa perusteella, Malesiassa vaikka minkälaisia muitakin juotavia. Koolla ei kiivijuomaa ollut pilattu, sillä purkki oli vetoisuudeltaan aasialaiseen tapaan piskuinen, ainoastaan 2,5 desin kokoinen.


Ravinteikasta lisäainetta

 
Kuten jo monen monta kertaa aikaisemminkin, olivat ennakko-odotukset tämänkin tuotteen osalta täysi tabula rasa. Purkki avautui helposti ja sihahtamatta, joten ainakaan hiilihappoja ei ollut käytetty. Ensimmäinen kulaus sai välittömästä aikaan positiivisen reaktion: makeaa kuin mikä, mutta jollakin tavaa samalla oikein hedelmäistä ja hyvää. Purkki hupenikin varsin nopeaan tahtiin hörppien, eikä mausta saatu ensituntuma muuttunut prosessin aikana. Imelää mehua oli helppo juoda ja paksuhkosta mausta tuli eniten mieleen nesteeksi sulanut päärynämehujää. Itseään kiiviä ei vahvasti makeutetussa nesteessä juuri maistanut lukuun ottamatta jälkimaun aavistuksellista happamuutta. Jotenkin juoma oli vähän eksyksissä kaamoksen kylmyydessä kylpevässä syys-Suomessa, mutta kuumana kesäpäivänä jääkaappikylmänä siemailtuna tämä pääsisi todella oikeuksiinsa. Myös erilaisten hedelmädrinkkien pohjaksi Jefin kiivijuoma kävisi todennäköisesti aivan loistavasti. Ehkäpä tämä optio tulee testattua ensi kesän aikana.

Jännää on muuten se, että kaikkialla juomaa mainostetaan erityisesti ”terveystietoisten kuluttajien valinnaksi”. Tämä on ymmärrettävää, sillä terveystietoisesti juoma sisältääkin muun muassa sokeria, maissisiirappia sekä aitoa ”kiivi-aromia”! Kirsikka-aromina terveystietoisen kakun päällä ovat väriaineet, joiden tuoteseloste kertoo vaikuttavan haitallisesti lasten aktiivisuustasoon ja heikentävän tarkkaavaisuutta. Näitäkö ne yläkoululaiset sitten nykyään juovatkin?

Kaikesta keinoainetauhkasta ja olemattomasta kiivistään huolimatta suosittelen kokeilemaan juomaa vaikka sitten saunan tai kovan treenin päälle, jolloin sen virkistävyys pääsee parhaiten esille. Tai sitten vain odotatte kiltisti kesää ja niitä 30 asteen helteitä…

 
HAJU: Raikas, makeahko, hedelmäinen
MAKU: Erittäin makea, mehujäämäinen, paksu, hieman kiivimäisen kitkerä

Kokonaisarvosana: 4 / 5

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Malesialainen vanukaslajitelma

No nyt ollaan jännän äärellä!

Voiko vanukas, joka säilyy vuoden huoneenlämmössä (!) olla myös terveellistä ja hyvänmakuista? Ensimmäiseen kysymykseenhän me kaikki tiedämme, tai vähintäänkin valistuneesti arvaamme, oikean vastauksen, mutta makupuoli onkin sitten jo mielenkiintoisempi juttu. Kattotaas, kuinka käy…

Malesia, tuo Kaakkois-Aasian vähän tunnettu, islaminuskoisten malaijien hallitsema moniosaajayhteiskunta on tunnettu muun muassa F1-kisoistaan sekä 452 metriä korkeista Petronasin kaksoistorneista. Malesialainen ruokakulttuuri sen sijaan on edelleen tehokkaasti usvan peitossa useimmilta läntisen maailman silmiltä ja suilta. Ja mikäli Cocon Food Industries Sdn. Bhd. -nimellä itseään tykö tuovan yrityksen vanukaslajitelman perusteella on vedettävä äkkinäisiä johtopäätöksiä, niin se on hiton hyvä asia!

Värikäs, houkutteleva, makea, eksoottinen. Nämä sanat alitajuntani enkeli nosti tietoiseen mieleeni sillä hetkellä, kun näin paketin Coconin hyytelövanukkaita Tampereen Siam Housen hyllyillä. Samalla hetkellä alitajuntani piru tosin koetti kovasti ähistä lausetta ”Epäilyttävää, koira haudattuna!”, mutta joutui nopeasti enkelilauman verisesti teurastamaksi. Niinpä vasen käteni tarrasi pakkaukseen kiinni, oikean pulittaessa siitä kauppiaalle muutaman ekumeenin.


Varoitus! Valmistettu linjastolla, jossa käsitellään pahaa makua
 
Kannoin six-packillisen minivanukkaita kotiin ja syöksyin innolla sekä avoimin mielin testaamaan, miltä näin värikäs herkku mahtaisikaan maistua. Valitsin tarjolla olevista viidestä mausta hunajamelonin ja kävin lusikka tanassa tuotteen kimppuun.

Täytyy sanoa, että parin lusikallisen jälkeen aiemmin hengiltä hakattu alitajuntani piru alkoi nauraa haudan takaa kakkaista nauruaan. Vanukkaan maku ei nimittäin vastannut juuri millään tavalla ennakko-odotuksiani. Suutuntuma oli ikävän niljakas, makeus puuttui lähestulkoon kokonaan ja hunajamelonin aromi maistui keinotekoisemmalta kuin entinen Neuvostoliitto. Maku muistutti (erittäin) etäisesti aikoinaan koto-Suomenkin marketeista löytynyttä, maustettua Viilis-viiliä.

Todellinen erikoisuus Malesian makupalassa oli kuitenkin ”nata de coco”, kookosvedestä käymisprosessin kautta valmistettu, koostumukseltaan marmeladin ja kovan liivatteen välissä oleva töhnä, johon on vanukkaassa sekoitettu jonkinlaisia makuaineita. Joku voi tästä tykätäkin, mutta henkilökohtaisesti en kookosliivatekimpaleiden niljahtelusta hampaiden välissä kovin suuria säväreitä saanut. Nämä palat yhdistettynä vanukkaan koostumukseen saivat pikemminkin aikaan vähemmän mairittelevan tunteen siitä, että olisin ollut nauttimassa klimppien sattumoittamaa limaa. Tunnettuna masokistina minun oli pakko kokeilla kaikkia muitakin makuja ja loppupäätelmänä voi sanoa, että yhdenkään vanukkaan aromi ei ollut luonnollisen tuntuinen. Koostumus kaikissa oli prikulleen samanlainen, edellä mainitun mairitteleva. Kaupan päälle rasian taakse liimatussa tuoteselosteessa varoitettiin liivatehirvityksissä käytettyjen E-koodivärien aiheuttavan mahdollisesti lapsissa levottomuutta ja ylivilkkautta (tämä ei siis ole huumoria, käykää katsomassa se seloste kaupassa itse, jos ette minua usko!). Nice…

Täytyy myöntää, että en oikein keksi mitään hyvää sanottavaa näistä tekeleistä. Ainoa, edes jollain tavalla hyvä maku viidestä (litsi, appelsiini, mango, hunajameloni, mansikka) tarjolla olleesta oli mansikka, mutta ällöttävä koostumus nuketti siitäkin parhaimman terän taivaan tuuliin.

Ettei tämä arvostelu jäisi nyt kuitenkaan ihan pelkäksi ”Anti-Malaysian Processed Food” –ragettamiseksi, niin sanottakoon, että jossain määrin tämänkin vanukkaan herkullisuus tai herkuttomuus on  varmasti tottumiskysymys. Maissa, jossa maidon käyttö on vähäisempää, on erikoiseen liivatekoostumukseen ehkä totuttu, mutta suomalaiseen, pehmeiden maitopohjaisten jogurttien, viilien ja muiden vastaavien tuotteiden makuun kalibroituneille aisteille, tämä ei kovinkaan suuria ylisanoja herättävä kokemus ollut.


HAJU: Esanssinen, teollinen, makea
MAKU: Esanssinen, viilismäinen olematta silti Viilistä, vetinen, limainen

Kokonaisarvosana: 2 / 5


Kill it with fire!




sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Duriotrilogia osa III: Kuninkaan Paluu

Suuren durioseikkailun edellinen osa päättyi Hedelmien Kuninkaan kannalta karvaaseen takaiskuun: sen ylevä koostumus oli tärvelty kaiken valtakunnan siirapeilla, jalo aromi taitettu kookosmaidoilla ja uljas kokonaisuus hukutettu sokeriin. Vaikka lopputulos olikin ympäristön hyvinvointia ja makunystyjään ajattelevan kuluttajan kannalta varsin onnistunut, ei toffeekarkiksi pusertaminen yksinkertaisesti ole vain sopiva kohtalo majesteettiselle duriolle.

Mutta keskelle synkkyyttä ja kaiken olevaisen alennustilaa ilmaantui viimeinkin toivonkipinä, uusi haastaja. Läheltä kuninkaallisen hedelmän kotisijoja, tuhansien kilometrien päässä sijaitsevasta Thaimaan valtakunnasta asti, matkasi East Asia Martin notkuvien hyllyjen kautta käteeni ja kotiini ytimekkäästi nimetyn tuotantoyhtiö Durion musta hevonen: Durian Chips. Olisiko tästä, kesäisiin väreihin verhoutuneesta, tuotteesta palauttamaan hedelmien kuninkaalle kuuluva kunnia ja loisto?


Vinkki Google Translatoria sokeasti ENG-FIN käännöksiin käyttäville yrityksille: Nämä ovat duriolastuja, eivät "Durian Pelimerkkejä"


En enää tiennyt mitä odottaa duriolastuilta edellisten, täysin toisistaan eronneiden duriotahnan ja  toffee-durio-experiencen jälkeen. Ensimmäinen havainto pussin avaamisen jälkeen oli se, että pahalta eivät sipsit ainakaan haisseet, sillä tuoksu muistutti hennossa makeudessaan todella paljon monille tuttuja, kuivattuja banaanilastuja. Koostumukseltaan lastut olivat 1:1 perus perunalastujen kanssa, eli kullankeltaisia ja kevyesti (palmu)öljyseoksessa paistettuja. Mutta minkälainen olisikaan siivutetun ja öljypaistetun kunkun maku? Mietin vielä ennen maistamista, että josko tässä olisi jonkinlainen koira haudattuna (kuvainnollisesti) ja maku ei vastaisikaan millään tavoin houkuttelevaa tuoksua? Tällaista tiedetään tapahtuneen ennenkin…

Mutta ei, kyllä kuningas lunastaa antamansa lupaukset täysin: Maku oli uskomattoman hyvä! Duriolle tyypillisestä "öljybensaan upotettu, mätä sipuli" –tyylisestä kamaluudesta ei ollut tässä tuotteessa mitään jälkiä, vaan makua saattoi kuvailla herkullisen miedoksi. Rapeista lastuista löytyi samaan aikaan miellyttävää, hedelmäistä makeutta sekä vastapainona hentoa suolaisuutta. Tasapaino kahden makumaailman välillä säilyi kuin ammattimaisella nuorallatanssijalla. Pussillinen hupeni ennätysajassa ja mieli teki lähteä hakemaan testin kontrollivälineeksi vielä toinenkin mokoma.

Täytyy myöntää, että en ole koskaan aiemmin uskonut, että näin kameleonttimaista ruokatarviketta voisi olla edes olemassa. Eri tavoin prosessoituna ja valmistettuna durioiden maku muuttuu radikaalimmin kuin suomalaisten kilpahiihtäjien kertomukset dopinginkäyttökokemuksistaan. Tässä tapauksessa valmistusaineina ei ole käytetty durion lisäksi muuta kuin sitä palmuöljyä ja pikkuisen sokeria. Riemua lisää sekin, että valekuninkaiden ja muiden teeskentelijöiden käyttämää natriumglutamaattia tai muitakaan säilöntäaineita ei ole mukana laisinkaan. Mutta onko kuninkaalla sittenkään tarjota alamaisilleen pelkkää iloa ja loistetta?

Kaikella hyvällä on vastapainonsa ja tässä tapauksessa kuun pimeää puolta edustaa tuotteen hinta: Alle sadan gramman pussi duriolastuja maksaa jo päälle viisi euroa. Muutaman sadan gramman "huge"-koon paketissa Tampereen Siam Housessa näin jopa yli yhdeksän euron hintapyynnön!  Mutta hei, todellinen kuningas tietää arvonsa ja kantaa raskaan hintalappunsa ylväästi. Jos rahvaalla ei ole varaa majesteetin uhrautumisesta sen likaisiin kitoihin maksaa, niin syökööt sitten kaksitahtista sipuliduriotahnaa. Se on halpaa, you filthy peasants!

Kaiken kaikkiaan Durian Chipsit olivat loistokokemus ja viimeistään tämä testi sai minutkin uskomaan mainitun erikoisen hedelmän ihmeominaisuuksiin, ainakin maun suhteen.

Mutta nyt, riittäköön puhe! Riemuitkaat, oi kärsinyt kansa! Pimeys ja vääräoppisuus on karkoitettu! Lähettäkää airuet viemään viestejä ja puhaltakaa trumpetein ilosanomaa koko kansalle: Kuningas on palannut!


HAJU: Hento, makeanimelä, banaanilastumainen
MAKU: Rapea, mieto, suolaista ja makeaa sekaisin, hennon hedelmäinen, rasvainen

Kokonaisarvosana: 5- / 5


torstai 17. marraskuuta 2011

Duriotrilogia osa II: Toffeen Vastaisku

Herranpieksut sentään! Hedelmien haisevan kuninkaan, durion, aitous on onnistuttu häpäisemään ja siitä on valmistettu länsimaistenkin nassikoiden makuun sopivia toffeekarkkeja. Näin voi käydä vain, kun itä kohtaa lännen, oksettava durio makoisan toffeen!

Aiemassa blogijulkaisussa kirjoitin kaakkoisaasialaisesta duriohedelmästä, jonka tuominen esim. joihinkin kyseisen maanosan hotelleihin ja julkisiin liikennevälineisiin on lailla kielletty johtuen hedelmän vähintäänkin omintakeisesta tuoksusta ja mausta. Siis erittäin vahvasta ja omintakeisesta tuoksusta sekä mausta. Samaan syssyyn testattu, ”Durian Cake” soitti aromaattiset alkusointunsa ja lunasti vahvasti duriosta annetut lupaukset ja varoitukset. Mutta nyt vuorossa on duriotarinalle jatkoa seuraavan tuotteen nimissä.

Jos aiemmin maistelemani duriotahna sopikin, ainakin maultaan, hedelmien kuninkaan haisevaan imagoon, niin samaa ei voi sanoa Thaimaalaisen Boonchai Durian Product Co., Ltd. – yhtiön valmistamista toffeekarkeista. ”Durian Toffeessa”  durion pistävä tuoksu ja kaksitahtibensiinin aromirikas maku on hukattu lähestulkoon täysin kookosmaidon , siirapin ja sokerin alle.

Ostin kuvassa olevan pussin duriotoffeeta, pienen syrjähypyn jälkeen, jälleen Tampereen East Asia Martista himpun verran alle kolmella eurolla.


Majesteetti! Mitä teille onkaan tehty?!

Avasin tiukasti muovikalvolla sinetöidyn pakkauksen ja odotin kohtaavani durion huumaavan ominaishajun, mutta yllätyksekseni sainkin sieraimiini vain vienon tuulahduksen makeaa toffeeta jossa oli etäisenä muistona entisistä suuruuden ajoista heikko duriontuoksu. Kaikki toffeet oli pakattu yksittäin värikkäisiin kääreisiin, kyseisten mellien ulkonäön ollessa muutenkin ilahduttavan kotitekoinen. Tuote sisältää 35 % duriota, 30 % sokeria, 25 % kookosmaitoa ja 10 % siirappia.

Valmistauduin makuaistillisesti vieläkin melkoiseen duriotrippiin laittaessani ensimmäisen toffeen suuhuni, mutta ei, ei iskenyt kuin vatsavaivoista kärsivä ninja tämä karkki. Sen sijaan karkin aromi oli ällistyttävän hyvä ja harmoninen sekoitus kookosta, sokeria ja duriota. Jotain toffeen helposta lähestyttävyydestä kertoo sekin, että tarkasta ja vaativasta maustaan tunnettu puolisoni sai syötyä kokonaista yhden karkin ilman sen kummempia valituksia, eikä naapurin lemmikkikarhukaan juossut uikuttaen kohti horisonttia hönkäistyäni parin karkin jälkeen sitä kohden.

Duriotoffeessa on onnistuttu löytämään tyylikkään hienostunut balanssi kaikkien valmistusaineiden välille ja hedelmän itsensä omalaatuinen aromi on tällä kertaa ainoastaan sivuroolissa. Se on oikeastaan todella hyvä asia, sillä näitä syö mielellään ihan muutenkin, kuin hampaat irvessä blogijuttua varten. Sanoisin, että tämä tuote sopii mietoudessaan ja tuttuudessaan mainiosti durion makuun ensi kertaa tutustuville (senkin vässykät!) tai muuten vain tavanomaiseen toffeeseen kyllästyneille. Hedelmää on käytetty juuri sopivassa suhteessa, joten se ei huumaa aisteja vaan antaa toffeesekoitukselle pikantin ja eksoottisen maun. Haittapuolena on luonnollisesti se, ettet voi enää karkottaa petoeläimiä ja pedofiilejä hengityksesi voimalla.

Suosittelen testaamaan!

 
HAJU: Mieto, jonkin verran pistävän tunkkainen
MAKU: Makea, toffeemainen. Hieman duriomaista tunkkaisuutta

Kokonaisarvosana: 4 / 5 


STAY TUNED FOR PART THREE!!

maanantai 14. marraskuuta 2011

Durian Cake - Duriotahna


Onko sinulla liian raikas hengitys? Haluatko herättää kauhua linja-autossa vieressäsi istuvassa lajitoverissa? Oletko halunnut aina karkottaa villipetoja pelkän uloshengityksesi voimalla? Jos kuulut siihen marginaaliporukkaan, joka vastaa yhteenkin edellä mainituista asioista ”kyllä”, niin nyt on ennenaikainen joulu vähintäänkin kaksine pukkeineen koittanut sinulle! Joulun paras paketti ei tule Korvatunturin tuiskuista, vaan Kaakkois-Aasian viidakoista. Lahjasi nimi on Durian Cake, 100 gramman pötkö täynnä sanoinkuvaamatonta aromien taikaa! Mutta painetaanpa vielä jarrua, tunkeudutaan aluksi hieman syvemmälle aiheeseen ja katsotaan, mitä kummaa tämmöinen ”durian” oikein sitten on?

Durian (tai Durio) on jälleen kerran eräs hedelmä, jolle ei varsinaista suomenkielistä nimeä ole vielä keksitty. Tämä kookas, 1-5 kilon painoiseksi kasvava piikkipallo on erittäin korkealle arvostettu sen alkuperäisissä kotimaissa, Malesiassa ja Singaporessa, joissa duriota kutsutaan ”Hedelmien Kuninkaaksi”. Mikä duriosta sitten tekee millään tavalla ihmeellisen? Annetaanpa Yhdysvaltalaisen ruokakirjailija Richard Sterlingin kuvailla hedelmän tuoksua meille:
  
” Hajua kuvaa parhaiten yhdistelmä sianpaskaa, tärpättiä ja sipuleita kuorrutettuna käytetyllä urheilusukalla”.

Kyllä. Kympin oppilaat tajusivat jo tässä vaiheessa, että durio ei tuoksu, vaan se lemuaa. Sitä pidetään yleisesti kaikista maailman hedelmistä aromiltaan voimakkaimpana. Eräät eläimet haistavat durion lähestulkoon kilometrin päästä ja ihmisnenäänkin sen aromi tuntuu jo ennen visuaalisen kontaktin saavuttamista. Haju myös tarttuu niin tehokkaasti, että etenkin Singaporessa sen tuominen julkisiin liikennevälineisiin, hotelleihin ja lentoasemille on kielletty virallisin kieltotauluin! Jäyhän perverssit saksalaisetkin ovat jo löytäneet tämän hedelmän ja kutsuvat sitä osuvasti nimellä ”Stinkfrucht”, eli suomeksi jotakuinkin ”Haisulihedelmä”.

Tuoretta duriota on Suomesta melko vaikeaa löytää, mutta onneksi lähelle samaa elämystä voi päästä myös säilöttyjen ja muulla tavoin ajan mädättävää hammasta kestämään tehtyjen duriotuotteiden avulla. Eräs tällainen on Thaimaassa valmistettu, sokeroitua duriotahnaa sisältävä pötkäle, jonka nimi on flirttailematon ”Pure Durian Cake”. Valmistajana toimii J&J Agri-Pro co., ltd. Pötkö tätä tavaraa siirtyi käsiini parin euron hinnalla Tampereen Siam Housen (Kyllä, nyt oli jo aika vaihtaa paikkaa pois East Asia Martista, ennen kuin saan kiinalaisen triadin palkkamurhaajat perääni…) kattavista valikoimista. Jälleen kerran on todettava, että en lainkaan tiennyt, mitä olin ostamassa. Pötkö näytti siltä, että se saattaisi sisältää jotakin makeaa ja sokeroitua hedelmätahnaa, joten nappasin sen mielenkiinnosta mukaani. Vähänpä tiesin, mitä tuleman pitää…

Niin pieni, niin viattoman näköinen...

 
Kotiin päästyäni avasin muoviin pakatun pötkön innolla ja valmistauduin makeaan elämykseen. En durioneitsyenä (ja edelleen täysin tietämättömänä siitä, mitä oikein olin suuhuni panemassa) antanut pistävän tuoksun hämmentää itseäni, vaan haukkasin innokkaasti pötköstä palasen vaseliininväristä tahnaa. Ensireaktio oli hämmästynyt ”mitä hel***tiä tämä oikein on?!” Ajattelin vaistomaisesti tuotteen olevan pilalla tai vähintäänkin syötäväksi kelpaamatonta. Maku toi ensimmäisenä mieleen mädän sipulin yhdistettynä kaksitahtiseen bensiiniin ja…no, johonkin. Jätin lopun pötkön syömättä ja sukelsin internetin syvyyksiin etsimään tietoa siitä, mitä ihmettä oikein olin syönyt ja kauanko minulla olisi vielä elinaikaa jäljellä.

Hektisen tiedonhakutuokion jälkeen alkoi pikkuhiljaa selvitä, että juuri tällaiselta tuotteen kuuluukin maistua ja että en ollut vahingossa tullutkaan syöneeksi palaa tiivistettyä kaksitahtibensaa. Siirryin takaisin maistelemaan tätä ihmeellistä tekelettä ja söin pötköä pala palalta eteenpäin. Makuun tottui yllättävän nopeasti, eikä koko sadan gramman tahnamäärän syöminen ollut lainkaan ylivoimainen suoritus. Maku oli kyllä edelleen suoraan sanottuna jumalattoman omituinen. Tarjosin tieteen nimissä palan hedelmien kuninkaasta puserrettua tököttiä myös pahaa aavistamattomalle avovaimolleni. Tuloksena oli osaksi painokelvotonta tekstiä ja yökkimistä. Jos makuaisti ei ole jollakin tavoin hieman oudompiin makuihin tottunut, niin durio on varmasti sellainen pommi, että oksat pois…

Ai niin, ei muuten sitten kannata tätä vedellä kitusiin, jos on lähdössä ensitreffeille ja aikoo vielä mahdollisesti joskus saman henkilön kanssa toisenkin kerran tavata (paitsi tietenkin jos tykkäät käydä treffeillä ihmissusien, epäkuolleiden tms. vekkuleiden kanssa). Duriotahnan päälle henki nimittäin haisee samalle, kuin jos olisit kaivanut pari viikkoa vanhan kalmon ylös hautuumaalta ja syönyt siitä palasen. Toisaalta tälle ominaisuudelle voisi keksiä oivaa hyötykäyttöäkin: Pirkanmaalaisen Mänttä-Vilppulan kunnan asujaimisto on nimittäin kuohuksissaan siitä, että kunta on päättänyt lopettaa koululaistensa taksikyydit alueella, jossa on tavattu karhuja. Koululaisille on sen sijaan jaettu kello, jota kilisyttämällä he voivat ajaa nälkäisen mesikämmenen pakosalle. Nyt oliskin kunnan päättäjillä loistava mahdollisuus säästää vielä hiukan enemmän rahaa ja taata lasten turvallisuus paitsi karhuja, niin myös kaikenlaisia muitakin eläviä olentoja vastaan yksinkertaisen durioaseen avulla. Toimintaohje on seuraavanlainen:

1) Jos huomaat uhan (esim. karhu) lähestyvän, ota salainen aseesi taskusta ja poista suojakelmu.
2) Haukkaa pala ja pureskele hyvin.
3) Mikäli uhkaava eliö tulee lähemmäksi, hönkäise kohti.
4) Katsele tuskasta ja pelosta ulisevan uhan pakenemista metsään

Huom! Mikäli et ole yksin, huuhtele suusi suuvedellä heti aseen käytön jälkeen, muuten myös viattomat toverisi ja muut sivulliset joutuvat välittömään vaaraan!

Kaiken tämänkin jälkeen minun on pakko sanoa, että suosittelen kokeilemaan tätä tavaraa, ainakin edes yhden kerran. Mitään muuta tämän makuista on tuskin olemassakaan. Itse totuin erikoiseen aromien ilotulitukseen nopeasti, mutta uskon, että jotkut eivät kykene tätä syömään lainkaan. Ainoa tapa todeta, kumpaan ryhmään kuulut, on rientää ostamaan oma patukka ja testailla meneekö alas ja pysyykö alhaalla. Kokemus ei edes tule kahta euroa kalliimmaksi ja jos et itse pysty syömään, niin pistä vahinko kiertämään tarjoamalla loput pahaa aavistamattomille ystäville!

PS. Blogin kirjoittaja sanoo irti vastuunsa mahdollisista parisuhteen hajoamisista, naapuririidoista, kanarialintujen kuolemista, väestönsuojeluhälytyksistä, kemiallisten aseiden käytön sopimusrikkeistä ja vatsahuuhteluista joita duriotahnan käytöstä voi aiheutua. Mahdollisissa euroalueen romahtamisen jälkeisissä katutappeluissakin kannattaa pitää kaasunaamari mukana siltä varalta, että vastapuolella on muutamia tällaisia asearsenaalissaan.


HAJU: Yllättävän mieto, pistävä.
MAKU: Sanoinkuvaamaton. Makeaa mätää sipulia, öljyistä bensiiniä ja mätää (laita haluamasi tuote tähän)

Kokonaisarvosana: Mahdoton antaa! Kokeile ja päättele itte!

Juu have nou honour! Letsa fight!



perjantai 11. marraskuuta 2011

Tianqi Ginseng Infusion

 
  • Tapahtumapaikka:   Kaupunki Suomessa, yksityislääkärin vastaanotto
  • Henkilöt:                     1 ) Tohtori, 2 ) A. Virtanen

– Peremmälle vain, Virtanen.
– Kiitos, kun olitte näin lyhyellä varoitusajalla tavattavissa, tohtori!
– Ilman muuta, tehän tästä maksatte. Mutta kertokaapahan, mikä painaa mieltä tällä kertaa?
– Tohtori, kyse on pojastani.
– No, mikäs pojalla on hätänä.
– Ensinnäkin, hän on aivan hirvittävän heikko – hyvä kun pleikkarin ohjaimen jaksaa enää maasta nostaa!
– No mutta hieman lisää fyysistä aktiivisuutta, niin kyllä poika siitä vahvistuu.
– Mutta kun tässä ei ole vielä kaikki. Poikani on myös lihonut aivan käsittämättömän paljon.
– Ehkä pojan pitäisi, todellakin, liikkua hieman en…
– Mutta hän on myös niin ruma!
– Kyllä, kyllä…oliko vielä kenties jotain muuta?
– Voi tohtori, on! Hän on kaiken lisäksi vielä auttamaton hukkapätkä! Luokkansa lyhin!
– Vai niin...Jos siis oikein ymmärsin, Virtanen, niin ongelmananne tällä kertaa on poikanne, joka on siis lyhyt, lihava, ruma ja heikko?
– Nyyh…niin…niin…
– No, no, älkääpä nyt. Pojastahan on tulossa ihan ilmetty isäukkonsa!
– Kiitos tohtori, mutta mitä voisitte tehdä, että hänestä tulisi pitkä, komea, vahva ja laiha?
– No, ensinnäkin liikunnan lisää…
– Älkää nyt höpiskö mistään liikunnasta! Kai teillä nyt sentään ammattilaisena jonkinlainen lääke on, millä nämä epäkohdat voidaan parantaa?!
– Katsokaas, rumuutta ei yl…
– Lakatkaa jauhamasta sontaa ja määrätkää hänelle nyt jotain lääkettä! Oletteko te edes pätevä ammatissanne, kun mikään ei muka onnistu?
– Hyvä on, Virtanen. Minulla ei valitettavasti ole määrätä teille mitään reseptilääkettä poikanne ikävän tilan parantamiseen, mutta sen sijaan voisin suositella tällaista tuotetta.
– Mikäs tämä on, tohtori?
– Tämä on kiinalaisen Wuzhou King Three Coins Kang Shou Health Beverage Corporat i on Limitedin valmistama...hmm...ihmelääke! Ostin sen ihan pir...siis tilasin sen eräältä merkittävältä lääketukulta, joka pitää päämajaansa Tampereen Tullintorilla. Tukun nimi oli…mikä se nyt…niin, sehän oli East Asia Mar…ei kun siis: "East Asia Medicine Stock co Ltd,.".
– Kuulostaapa lupaavalta tohtori, kertokaa lisää!
– Toki. Kas tässä teille pakkauksen takakannesta kirjain kirjaimelta kopioitu, virallinen tuoteseloste:

-------------------------------------------------------------------------------------------------------
TIANQI-GINSENG INFUSION

ACTION: 
Nourishing and strenghtening, body maintainging youthful energy, lessening fatness, reducing cholesterol. keeping healthy and good looking figure and promoting children’s growth, The childen drink it frequently and they will grow tall and strong.

USAGE:    Put one piece in a cup and stir it with boiled water. Then it will be ready for drinking in an instant. The infusion can also be dissolvde in beer. aerated water. milk and other beverages.

INGREDIENTS: Tian Qi-Ginseng 95% sucrose 5%

-------------------------------------------------------------------------------------------------------

– Kyseessä on siis jo muinaisten kiinalaisten tuntema ihmelääke. Sen vaikuttava osa ei ole perinteistä-, vaan pseudoginsengiä. Se kuuluu samaan heimoon muiden ginseng-kasvien kanssa. Sen lisäksi, mitä kiinalaiset asiantuntijat pakkauksessa sanovat, ovat kliiniset tutkimukset osoittaneet tämän kasvin parantavan muun muassa verenvuotoja ja ehkäisevän syöpää. Ainakin siis peltohiirillä tutkittuna. Tuote on äärimmäisen helppokäyttöinen: Liuottakaa yksi pala kuumaan veteen ja nauttikaa, mieluiten oraalisesti.
– Mutta...mutta tämähän on...tämähän on kuin vastaus rukouksiini! Tuossa sanotaan, että sen voi ottaa jopa oluen kanssa! Eikö tällä tavaralla ole mitään epäsuotuisia vaikutuksia alkoholin kanssa nautittuna? Voisin meinaan itsekin harkita pientä kuuria...
– Noo...kokeilin sitä kerran itse tuolla tavoin ja huomasin yhden epämiellyttävän sivuvaikutuksen.
– Oliko se jotakin vaarallista?
– Kyllä. Se pilasi tehokkaasti laadukkaan, vaalean lagerin maun.
– Entäpä sitten maidon kanssa?
– Maidon kanssa en edes ole yrittänyt kokeilla, kuulostaa liian ällöttävältä. Mutta sitä vartenhan teillä on kotona ruma, lihava ja heikko poika.
– Niin, totta! Jos minä itse sitten vaikka sillä oluella tai hiilihappovedellä...
– Kaikin mokomin. Ei se varmasti pahaa teillekään tee.
– Voitteko vielä kertoa asiantuntijana, mille tuo tuote maistuu ihan kuuman veden kera?
– Teidän vuoksenne mitä tahansa, Virtanen! Tuotteen maku on itsessään melko mieto, siinä sekoittuvat sokerin makeus ja erikoinen, pseudoginsengin hieman pistävä kitkeryys. Maku ei ole lainkaan vahva tai paha.
– Tohtori, mieleni on kristallinkirkas: Tahdon tilata näitä heti! Tämä ei varmasti halvaksi tule, mutta ei sillä väliä, rahaa on!
– Tokihan kaikella on hintansa. Ostin tämän mainitsemastani tukusta 1800 € kappalehintaan, joten joudun teiltä pyytämään ainkin 2700 € verran yhdestä paketista. Täytyyhän minunkin, nähkääs, elää.
– Eihän se ole noin tehokkaasta lääkkeestä juuri mitään. Odottakaapa hetkinen, otan vain mobiilitelefoonillani pikkuisen pikalainan tilille tätä varten.
– Ei mitään kiirettä, Virtanen, ei mitään kiirettä. Minä vilkaisen sillä aikaa, olisinko tehnyt tuon hinnan kanssa parin – kolmen desimaalin pilkkuvirheen.
– Anteeksi tohtori, en kuullut lainkaan, mitä sanoitte; sain juuri rahat siirrettyä tilillenne verkkopankistani.
– Ei se mitään tärkeätä ollut, unohtakaa.
– No niin, saisinko nyt pakkauksen sitten suoraan teiltä, tohtori?
– Kas tässä, olkaapa hyvä! Kyllä tuolla varmasti kuukauden päivät jo pärjää.



Olkaa hyvä, Virtanen


HAJU: Hennon kitkerä
MAKU: Sokerin makeus yhdistettynä ginsengmäiseen kitkeryyteen.

Kokonaisarvosana: 3+ / 5

Saman puljun kaksi tuotetta. Etsi eroavaisuudet

tiistai 8. marraskuuta 2011

Pokka Kahvijuoma

Jos luulitte, että japskit ovat kansa, joka kittaa piristeekseen ja terveydekseen litratolkulla pelkkää vihreää teetä, eikä ole edes kuullut sellaisista barbaarisista gaijin –juomista, kuten esimerkiksi kahvista, olette erehtyneet. Idän -ja kenties koko maailman- edistyksekkäin ja sivistynein valtio on tuntenut kahvijuomat jo lähestulkoon puoli vuosisataa ja tästä todisteena tämänkertainen tuotteemme: Pokka Milk Coffee Drink.

Pookkaaa?!

Suomen ja Japanin kielissä on se hassu piirre, että molemmissa on paljon samoja sanoja, mutta aivan eri merkityksin varustettuna. Kun tässä jutussa nyt puhun Pokasta, ei kyse ole siis suinkaan Lapin läänin entisen maaherrattaren nimen turhasta lausumisesta, vaan Nipponinmaalaisesta juomayrityksestä. Pokka perustettiin kyseisessä maassa jo 1957, nimellä Nikka Lemon Co., Ltd ja nykyiseen muotoon nimi vääntyi vuonna 1966. Sitruunajuomista ruskeaan kultaan Pokka kuitenkin ponnahti vasta 1972, jolloin se aloitti valmiin tölkkikahvin myynnin. Ilmeisesti firma toimi jonkinlaisena tienraivaajana, sillä nykyään japanilaiset kuluttavat suuret määrät eri yritysten valmistamaa kan koohia (Japanilaistettu muoto englannin ”can coffeesta”).

Pokka-yrityksen kylmä kahvijuoma huispahti kauppakassiin, pärstääni viime aikoina jo naurettavan paljon katselleiden, Tampereen East Asia Martin myyjien saatua siitä korvaukseksi suurin piirtein puolitoista piakkoin unholaan jäävää eurorahaa. Alkavat varmaan kohta kuvitella siellä, että minä kirjoittelen jonkinlaisia arvosteluja myymistään tuotteista…

Ensimmäisenä Pokka-kahvissa pisti silmään tölkin mikroskooppinen koko: Piskuinen peltimalja sisältää kahvijuomaa ainoastaan vaivaisten 240 millilitran verran (jos jäi nuorena fysiikan suureiden muuntotunnit väliin, niin se on pikkasen alle kaks ja puoli desilitraa). Mitä opettajanhuoneen ”gallona Juhla Mokkaa” – tyylisiin kahviannoksiin tottunut ihminen saisi tällaisesta muka irti?!

Täytyy sanoa, että ensimmäisen suullisen jälkeen mieleeni tullut, parhaiten Pokan kahvijuomaa kuvaava, adjektiivi oli ”valju”. Kun seuraavan kahvihörpyn jälkeen adjektiivi muuttui ”valjusta” ”vetiseksi”, niin alkoi jo olla selvää, että nyt ei kyllä Pokka pidä suuria lupauksiaan lainkaan. Maku oli yksinkertaisesti laihan vetinen, eikä minkäänlaisesta pehmeydestä ollut tietoakaan. Jälkimaussa tuntui sentään aavistus jonkinlaista kahviaromia. Tölkin pieni kokokaan ei tuntunut enää pahalta, sillä naftit kaksi ja puoli desiä etäisesti maitokahville maistuvaa vettä oli jo aivan tarpeeksi kieleni makunystyparlamentin mielestä.

Syy vetisyyteen selvisi nopeasti purkin takakanteen jälkiliimattua, hollanninkielistä valmistusaineselostetta vilkaisemalla. Tuote sisälsi hulppeat 46,3 % vettä! Kun maitoa ja sokeriakin oli liemeen lisätty yhteensä lähestulkoon 29 %, niin jäi varsinaiselle kahville enää tilaa vaivaisten 20 % verran (muutama prosentti juomaa koostui kaikenlaisesta lisäaine-stabilaattori-keinomakutauhkasta). Vaatii kyllä melkoista pokkaa myydä tätä tavaraa maitokahvina! Ainoa, järkeenkäypä selitys asialle on, että Japanissa ei todennäköisesti olla totuttu yhtä vahvaan kahviin, mitä suurin osa Euroopan asujaimistosta siemailee ihan rutiinilla. Tämä näkyy - ja ennen kaikkea maistuu - väistämättä testatussa Pokan kahvijuomassakin.

Tällä kertaa on nyt pakko myöntää, että Japanin kahvijuomateollisuuden (lisenssillä Singaporessa valmistama) ammus osui, mutta ei todellakaan uponnut, ainakaan minuun. Kenties tähtien asento oli väärä, kenties kamit eivät suosineet kokemustani tai kenties pienestä pitäen vahvan mustan kahvin marinoima makuaistini oli vain liian vaativa asiakas astetta hennompiin juomiin tottuneille japanilaisille ja heidän tuotteilleen. Kuuman kesäpäivän paahteessa ja äärimmilleen viilennettynä tämä voisi olla ihan ok, mutta muutoin kotomarkkinoilta löytyy monta astetta maukkaampia ja nautinnollisempia kahvijuomia.

HAJU: Hennon kahvinpapumainen
MAKU: Vetinen, laiha maitokahvi, jälkimaussa maistuu edelleen tuore kahvinpapu

Kokonaisarvosana: 2

Jopa mr. Mouscle joutui vetäisemään piipullisen tupakkaa saadakseen edes jotain aromia irti tästä tuotteesta



perjantai 4. marraskuuta 2011

Ämpärinuudeli

Valmisnuudelit ovat hieno asia. Mikään muu tuote ei onnistu tarjoamaan yhtä pienellä hinnalla helppotekoista ja jopa jollakin lailla maistuvaa pikaruokaa. Mutta koska pakkauskoot on yleensä mitoitettu vähäruokaisuudestaan ja solakkuudestaan tunnetuille aasialaisille, tirahtaa suomalaiselle, raavaalle karjulle tai karjuttarelle joskus tippa silmään pienen annoksen loputtua ja jätettyä jälkeensä edelleen kalvavan näläntunteen. Mutta ällös huoliko! Itku pois ja ilo pintaan, sillä nyt löytyy kaupasta sellainen nuudelitekele, että nälän pitäisi hetkeksi karkoittua myös länsimaalaisia ja fennoskandinaavisia vyötärönympäryksiä omaavilta herkkusuilta. 

"Isoon Taloon Nuudeli ja Bloggeri, ne jutteli kaharen kesken..."


Tämä pelastava tuote irtosi, mistäs muualtakaan, kuin Tampereen East Asia Martilta hieman alle kolmen euron hintaan. Hinta on nuudelimielessä jälleen kova, mutta nyt sillä saa jo vastinettakin, nimittäin ison kulhollisen (220 g)  mereneläville maistuvia ”tuorenuudeleita” kastikkeineen ja kuivattuine lisäkeaineksineen. Tuote on valmistettu Etelä-Koreassa, tuossa walmisnuudeliwelhojen natriumglutamaatinmakuisessa valtakunnassa. Nuudelikulhon nimi on…niin, minulla ei edelleenkään ole mitään käsitystä siitä, mikä tuotteen varsinainen nimi on, sillä purkki sisältää ainoastaan korealaisia kirjoitusmerkkejä piristettynä muutamilla hämärillä kuvilla ja läntisillä numeraaleilla. Näiden sepustusten tulkitseminen jäi allekirjoittaneelta kansakoulun korean oppimäärällä hieman hunningolle. Valmistajaksi paljastui kuitenkin vuodesta 1986 nuudeliruokia valmistanut Bon Go Jang -yhtiö. Ainoat vihjeet pahvisen kulhon varsinaisesta sisällöstä antavat sen pintaan kuvattu annos nuudeleita lisukkeineen, sekä kulhon taakse lätkäisty saksankielinen tuoteseloste. Mein gott, mitähän tästäkin tulee?


Gör så här!



Jättenuudelien valmistaminen eroaa jonkin verran perinteisestä "kiehuvaa vettä niskaan"- tavasta. Alla allekirjoittaneen, purkissa olleista kuvista maalaisjärjellä tulkitsemat ohjeet:
                     
1.      Avaa kulho ja kaada sen sisällä olevien kolmen pussukan sisältö kulhoon. Yksi pusseista sisältää esikeitettyjä nuudeleita, toinen kuivattuja vihanneksia ja kolmas vampyyrinvereltä* näyttävää, suklaavanukkaan(!) tuoksuista, mustaa mönjää. Kaikki vaan kulhoon ja sekas!
2.      Kaada kiehuvaa vettä kulhoon niin paljon, että veden pinta yltää sen sisällä kiertävän, pahvisen rinkulamerkin tasolle.
3.      Asettele koko komeus mikroon, laita mikrokupu päälle ja mikrota täydellä teholla noin kolme minuuttia.
4.      Hämmästele kokonaisuutta ja nauti hyvällä ruokahalulla.

*Vampyyrinveri oli itse asiassa, saksankielisen tuoteselosteen perusteella ”tintenfisch-uutetta”, mikä on suomeksi sama kuin ”mustekalauute”. Outoa ja epäilyttävää kamaa, yhtä kaikki.    

Kun monimutkainen ja raskas luomisprosessi on suoritettu loppuun, on tuloksena iso pahviämpärillinen tulisen merellistä nuudelisoppaa. Tuoreet ja paksut vehnänuudelit ovat tavallista kuivatavaraa huomattavasti maukkaampia ja pehmeämpiä, mikä on ehdottomasti positiivinen yllätys. Mutta jälleen kerran löytyy naputettavaakin: Toisin kuin aiemmin arvostelluissa, samasta maasta kotoisin olleissa kulhonuudeleissa, on valmistaja tällä kertaa käyttänyt fiksusti perinteistä pahvikulhoa, josta ei irtoa ärsyttävää muovinkäryä. Mutta taaskaan ei korealaisilta mene homma aivan putkeen, vaan ämpärinuudelit jakaantuvat, valmistusmaansa tavoin, kahtia hyvänmakuiseen sisältöön sekä sitä ryydittävään, omituiseen ja ajoittain häiritsevään hajuun. Tällä kertaa haju ei tule siis pakkauksesta, vaan eksoottisesta ”tintenfischextraktista”. Aromia on hyvin vaikea kuvailla, se ei ole varsinaisesti paha, mutta silti jollakin tavoin ”out of place” nuudeleiden seassa. Itselleni siitä tuli mieleen eniten uuden auton sisustan tuoksu. Jos ette tiedä mistä puhun, niin käykää autokaupassa nuuhkimassa.

Harmin paikka, Team E-Korea! Taas kerran olitte hyvin lähellä luoda täydellisen valmisnuudelin, mutta ei, jotakin oli pakko olla pielessä. Alankin pikku hiljaa uskoa, että Pohjois-Korean agentit sabotoivat näitä tuotteita tarkoituksella ja haluavat siten mustamaalata eteläisen veljeskansansa mainetta lopun maailman kapitalistisilla markkinoilla. Ovelaa, kerrassaan ovelaa! Taas olisi James Bondille töitä tarjolla.

Kaikesta tästä huolimatta Eteläkorealainen, Isoon Antin ämpärinuudeli on hinta-laatusuhteeltaan ihan mukiinmenevä teos ja siitä riittää vatsan täytettä reilusti tavallisia pussinuudeleita enemmän. Kuiva-aineista löytyi jopa pari palaa kuivattua tintenfischiä. Maku oli myös tulisen ja suolaisen umaminen, eikä ollenkaan hullumpi. Kun autonsisustan tuoksuun vain tottuu, niin näistä saa kyllä mitä mainiointa, iso-pikaruokaa!

PS. Jos joku ei vielä itse tekstistä asiaa hiffannut, niin tässäkin nuudelissa on mukana E621:tä. Ei siis suositella lapsille, eläimille, pienille lapsille eikä pieneläimille. You have been warned.

MAKU: Tulinen, merellisen suolainen, umaminen
HAJU:  Kalaisan autonsisuksinen, suolainen

Kokonaisarvosana: 3 ½ / 5

Happy Halloween!

tiistai 1. marraskuuta 2011

Aloe Vera Drink

Tarinat kertovat, että hellenististä maailmanjärjestystä pitkälle Intiaan saakka levittänyt, legendaariseen maineeseen noussut makedonialainen sotapäällikkö ja hallitsija, Aleksanteri Suuri (356 eaa.-323 eaa.), haavoittui vihollisen nuolesta sotaretkellään Palestiinassa. Haava tulehtui ja uhkasi pian Ison A:n henkeä. Kaukaa viisaana kaverina Allu oli kuitenkin hankkinut opettajakseen jälkipolvillekin tutun filosofi Aristoteleen, joka tutki potilaan ja lähetti papin noutamaan tervehdyttävistä ominaisuuksistaan tunnettua aaloeöljyä Sokotran saarella kasvavilta viljelmiltä. Pappi palasi öljyn kanssa ja pienen aloe vera hoidon jälkeen makedonialainen sotapäällikkö parani entistäkin ehommaksi. Parannuttuaan hän valloitti saaret – olihan Intiaan vielä matkaa monen taistelun verran - ja antoi seuranneista, menestyksekkäistä sotaretkistään suuren kunnian aaloen parantaville ominaisuuksille.

Kuten yllä olevasta tarinasta voi päätellä, Aloe Vera (suomeksi ”lääkeaaloe”) – nimellä tunnettu mehikasvi oli siis tunnettu lääke- ja nautintoaineena jo vuosituhansia sitten. Läntisen lääketieteen parissa kasvin ominaisuuksista ei kuitenkaan ole saatu tähän päivään mennessä selviä tai yhdenmukaisia tuloksia. 

Tämä on muuten todella ikävä puoli modernissa lääketieteessä yleensäkin: Vaikka jokin reseptivapaa ja puoli-ilmainen lääkeaine on todettu vuosituhansien ajalta toimivaksi ja parantavaksi, pitää sille suorittaa silti kaiken maailman testejä niin hiirillä kuin ihmisilläkin. Kaikkein ärsyttävintä on kuitenkin se, että vaikka tiibetiläismunkit olisivat kymmenien sukupolvien ajan käyttäneet kasvia x ja todenneet sen kiistattomasti muuntavan nauttijansa punaiseksi, tultasyökseväksi lohikäärmeeksi, parantavan kihdin, sokeritaudin, lapsettomuuden ja kuoleman, sekä pidentävän ohessa käyttäjänsä miehuutta viidellä tuumalla, niin länsimainen lääketiede tylsyttää tämänkin jotakuinkin seuraavanlaiseen muotoon:  

”Kasvin x lääketieteelliset ominaisuudet ovat kiistanalaisia. Kymmenien vuosien kliinisten testien jälkeen kasvin on oraalisesti nautittuna todettu aiheuttavan maksavauriota 0.67 prosentille koe-eläiminä käytetyistä rotista. Lisäksi kasvi saattaa kenties ehkä, diabeettisilla mangusteilla suoritettujen kokeiden perusteella, toimia veren sokeriarvoja nostavasti tai alentavasti.” 

Siis mitä pirua tämä tällainen muinaisten ihmelääkkeiden maahanampuminen kerta toisensa jälkeen on? Varmasti lääketehtaiden ja tutkijoiden salajuoni, etteivät ihmiset äkkäisi muinaisten kansanparantajien viisautta ja lakkaisi syömästä lääkebisnekselle tuottoisia pillereitä ja muita litkuja! Onneksi Antiikin Aleksanteri tiesi paremmin ja raijasikin tarinan mukaan aaloeta mukanaan vankkureissa sotiessaan pitkin Persiaa. Hän kuoli 32-vuotiaana, todennäköisesti jonkinlaiseen kuumetautiin.

Kuljeskellessani syksyn lyijynharmaan melankolisilla väreillä maalaaman kotikaupunkini katuja, syttyi mieleeni tarinan innoittamana kaiken harmauden tieltään kevätauringon tavoin pyyhkäissyt idea: Jos Alexander the Great valloitti aaloen voimalla oman aikansa tunnetun maailman, voisinko minäkin tehdä saman aineen avulla jotakin vähintään yhtä eeppistä? Kauaa ei tarvinnutkaan mielen mietelokeroita kaivella kun jo keksin, mitä tekisin. Toteuttaisin nimittäin unelman, joka polttelee aina välillä jokaisen kunnon Tampereen kansalaisen mielissä: Voisin viimeinkin varustaa tamperelaisarmeijan ihmeitä tekevällä aaloella ja valloittaa Turun, tuon rannikon saastaisen satamakaupungin sen outoa kieltä mongertavilta asukeilta!

Koska minulla ei ollut aikaa (eikä rahaa, sen puoleen) lähteä etsimään aaloeta Sokotran saarelta, niin suuntasinkin sen sijaan vakaat askeleeni kohti Tampesterin East Asia Martia, vesipisaroiden rummuttaessa sotaisaa tahtiaan katuun. Matka ei ollut turha: Aaloe-juoma osui silmiini kyseisen puljun kylmäkaapista ja päätyi pika pikaa kassan kautta kassiin ja mukaani. Tuotteen oli valmistanut Thaimaalainen Thai Agri Foods Public Company Limited, varsinaisen tuotemerkin ollessa nimeltään Foco. Mikä parasta, ihmelääkkeen hintakin oli huokea: Alta kahdella eurolla sain mukaani purnukan, jonka voimalla sotaretkeni toteutettaisiin. Suunnitelman ensimmäinen osa oli toiminut täydellisesti! Ainoa asia, mikä minua huoletti, oli se, että tätä elämän eliksiiriä valmistetaan näemmä nykyään teollisesti. Tarkoittiko tämä sitä, että turkulaisetkin olisivat voineet saada sen haltuunsa?! Nyt piti toimia nopeasti.

Ennen juoman jakamista valloitusarmeijalleni (jota en ollut ihan vielä koonnut aseisiin), päätin kuitenkin testauttaa ainetta lähimpien neuvonantajieni toimesta. Suuren päällikön esimerkkiä ja rohkeutta näyttäen altistin myös oman corpukseni koealustaksi aaloejuomalle. Muutenkin olin juuri sopiva kandidaatti kokeilemaan aaloen parantavia vaikutuksia, olinhan onnistunut aivan äskettäin haavoittamaan itseäni saamalla tikun sormenkynteni alle. Avasin modernisti todella tukevaan (siis aivan käsittämättömän paksusta pellistä tehtyyn), kolmen ja puolen desin vetoiseen metallitölkkiin pakatun nektarin ja join ahnaasti. Ensikulausta seurasi pieni hämmennys ja yllätys, kun imelänmakean nesteen seurana suuhun hulahti outoja kokkareita. Ehdin jo säikähtää, että turkulaiset olisivat juonikkuudessaan ja kavaluudessaan vaikuttaneet siihen, että minulle myytäisiin pilaantunutta ja jopa myrkytettyä juomaa! Nopea perehtyminen asiaan kuitenkin sai mieleni huojenemaan, sillä ”kokkareet” kuuluivat asiaan. Nämä hieman hyytynyttä liivatetta muistuttavat palaset olivat nyt sitten sitä pikanttia Aloe Veraa ja siis olennainen osa juomaa. Pieni yllätys oli myös se, että vaikka tölkki sihahti avattaessa, niin hiilihappoa ei tuotteessa ollut lainkaan.

Salainen (?) ase
Vaikka kokkareisen mehun juominen tuntuikin aluksi oudolta, tottui tuntemukseen nopeasti. Maultaan aaloejuoma oli melko makeaa ja mukaan lisätty hunaja erottui melko selvästi. Yleisesti ottaen maussa oli vielä lisänä myös tarkemmin määrittelemätöntä ”hedelmäisyyttä”. Aaloen palaset maistuivat itsessään melko miedoille ja edellä mainitun makeille. Vaikka juoma ei elämää suurempia intohimoja herättänyt puoleen tai toiseen, niin kaikki neuvonantajani eivät olleet kuitenkaan täysin vakuuttuneita juoman tehosta tai sen koostumuksen miellyttävyydestä. Eräs heistä kuvaili aaloegeelinpalasten sattumoittaman juoman juomisen tuntuvan siltä, kuin purkista tulisi kokkareista oksennusta suoraan suuhun. Yleisellä tasolla juomaan olisi myös kaivattu hiilihappoa piristämään koostumusta. Kun vielä näytti siltä, että aaloella voitelemani, vioittunut kynsikään ei eheytynyt mitenkään silminnähtävästi, niin päädyin raskain mielin siihen tulokseen, että ehkä emme ole sittenkään vielä valmiita kohtaamaan turkulaisia, eikä Locon Aloe Vera Drink ole edelleenkään se taistelun ratkaisijaksi hartaasti etsimämme ihmease.

Pitkään asia ei kuitenkaan jaksanut harmittaa, sillä ovathan kaupunkimme etniset ruokakaupat täynnä kaikenlaisia tuotteitta, joita en ole vielä testannut. Kenties hyllyjen kätköissä, hintalappujen keskellä, lojuu tälläkin hetkellä juuri se salainen ase, jonka avulla minusta tulee postmoderni Aleksanteri ja ohessa vielä joku päivä voitamme taistelun…Jos jokin on varmaa, niin se, että sen etsiminen tulee ainakin olemaan mielenkiintoinen, maukas ja hauska tehtävä!


MAKU: Imelän makea, hunajainen, hedelmäinen
HAJU: Miedon hedelmäinen

Kokonaisarvosana: 3+ / 5

Äskettäin Alexandrian kaupungin raunioista löydetty aikalaistodiste siitä, että Aleksanteri Suuri todellakin luotti taisteluissaan aaloen parantavaan voimaan!*



*Kuva manipuloitu. Photo manipulated. Poorly.