sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Lipeäkala

Ei voi olla totta! Mitä eksoottista ja erikoista tässä, vanhassa tutussa jouluruoassa muka on? You suck!

Jos yllä oleva lause tuli ensimmäisenä mieleesi luettuasi tämänkertaisen julkaisun otsikon, niin voit olla ylpeä ja onnitella itseäsi: Olet todennäköisesti sivistynyt ja pohjoismaisesta ruokakulttuurista hyvin perillä oleva individuaali. Olet myös toisaalta aika vulgääri, haukuttuasi minua noin ikävästi viimeisessä ajatuksiesi lauseessa. Jos taas lipeäkala on ruokana sinulle aivan tuntematon, olet tullut oikeaan ositteeseen.

Muistan joskus kyselleeni kavereiltani, mitä mieltä he ovat tästä pohjoismaisesta perinneherkusta ja yllättyneeni suuresti usean heistä vastatessa, että eivät koskaan ole kapakalaa edes maistaneet. Tästä yksinkertaisesta syystä koin suorastaan velvollisuudekseni tuoda blogissani esiin tämän kuivatusta ja sen jälkeen lipeällä pestystä turskakalasta valmistetun, ikiaikaisen ruokatuotteen.

Kukaan ei pysty varmuudella sanomaan, missä tämä erikoinen ruokalaji keksittiin, mutta hyvin suurella todennäköisyydellä se on tapahtunut myöhäiskeskiajalla jossakin päin läntisen Euroopan rannikkoalueita. Suosituksi ruoaksi se muodostui, syystä tai toisesta, ainoastaan pohjoismaissa. Lipeä-, tai livekalan valmistus on aika yksinkertainen prosessi, mutta samalla myös kemistin märkä uni: Mustaksi koppuraksi ilmakuivattu, yleensä turskansukuinen merikala, otetaan ja vipataan likoamaan useiksi päiviksi emäksiseen lipeäveteen. Tämä raju käsittely saa kivikovan, kuivatun kalan pehmenemään ja muuttamaan väriään mustasta valkoiseksi. Pehmenneestä kalasta pestään huolella lipeävesi pois, jonka jälkeen se onkin valmista keitettäväksi. Mutta miksi tällainen ruoka on joskus sitten menty keksimään? Syynä on arvatenkin se, että Skyri…eikun pohjolan ankarissa olosuhteissa, kuivattu kala säilyi pitkään ja tarjosi ihmisille samalla hyvän proteiinin lähteen.

Lipeäkalaa saa nykyisenä, muovin ja pakkausten aikakautena, kätevästi juuri niihin kiedottuna, käytännössä jokaisen vähänkin suuremman ruokakaupan kala”tiskiltä”. Kuvan esimerkkituote on juurikin sellainen ja sen kalastivat vanhempani Prisman tuottoisilta apajilta. Tämän reilun kilon painoisen lipeäfiskin valmistaja on suomalainen Kala Carte ja hintaa perinneherkulle tuli suurin piirtein reilun kahdeksan euron verran. Koska turskakannat ovat nykyisin melkoisen ylikalastettuja, on tämänkin tuotteen kala aidon turskan sijaan sille läheistä sukua olevaa molvaa.


Ainoa valkoinen asia tänä jouluna

Kalan valmistaminen on itsessään älyttömän simppeliä: pakettiin reikiä haarukalla ja sitten koko komeus hetkeksi aikaa kiehuvaan veteen. Ylikeittämistä kannattaa varoa, sillä kala on höttöistä ja hajoaa todella helposti pieneksi lastuksi. Nimenomaan tämän vuoksi kala pitää keittää joko pakkauksessa tai jonkinlaisessa kääreessä, tai muuten pääsee nauttimaan fisunsa suoraan keitinvedestä juotavassa muodossa. Kun kala on keittynyt tarpeeksi, nostetaan se pois pakkauksesta ja syödään hyvällä ruokahalulla, menneiden aikojen karskeja, tuulen ja suolaisen sateen pieksämiä turskanpyytäjiä muistellen.


Kemian alkeiskurssi


Lipeäkalan mausta liikkuu netissä mitä villeimpiä huhuja. Toiset kehuvat herkuksi, toiset väittävät puolestaan norjalaisten salajuoneksi maailman tuhoamisessa. Kerron tässä nyt oman, vuosikausien mittaan karttuneen ja tänään jälleen päivityksen saaneen mielipiteeni kyseisen safkan aromaattisista ominaisuuksista. 

Niin tylsältä kuin se kuulostaakin, ei lipeäkala maistu mielestäni itsessään oikeastaan yhtään miltään. Se ei myöskään kypsänä tuoksu juuri millekään (keittämisvaiheessa perinteinen kalanhaju kyllä tuntuu aika voimakkaanakin). Maku ei ole hyvä tai huono, se on pikemminkin olematon. Valkoinen kalanliha on todella pehmeää, liukasta ja helposti ”hiutaloituvaa” ja käytännössä sulaa suussa. Lipeäkalan herkullisuuden esiintuomisen juju piileekin sen maustamisessa: Valkokastike, sekä mauste- ja valkopippuri ovat tämän ruokalajin perinteiset kumppanit. Itse en valkokastikkeesta välitä, mutta molempain pippureiden jauhetta päälle ripottelemalla alkaa kala maistua mielestäni todella hyvältä. Edelleenkään siinä ei ole minkäänlaista, kalalle ominaista makua, vaan jonkinlainen jännä yhdistelmä pippuria + jotakin, mitä en osaa kuvailla. Yhtä kaikki, jos maku jotakin edelleen on, niin mieto.

En ymmärrä, minkälaista lipeäkalaa sen hirveyttä mainostaville on menty tarjoamaan, mutta ainakaan allekirjoittanut ei ole lähemmäs kolmekymmenvuotisen kokemuksensa perusteella vielä mitenkään pahalta maistuvaan lipeäkalaan törmännyt. Jouluaterian osaksi lutfisk sopii miedon arominsa ansiosta aivan mainiosti. Jos ette ole aiemmin tätä pohjolan herkkua kokeilleet, niin tehkää ihmeessä se vaikka joulun välipäivien aikana. Kun lipeäkalan oheen pistää vielä lanttulaatikkoa, tummaa leipää voilla sekä suodattamatonta tummaa olutta, niin illuusio makumatkasta myöhäiskeskiaikaisiin, paremman väen pitoihin on lähestulkoon täydellinen.

Tämä oli tässä. Oikein hyvää joulunaikaa kaikille lukijoille!


HAJU: Erittäin mieto, miedon saippuamainen.
MAKU: Erittäin mieto, ei maistu millään lailla kalalle, käytännössä mauton.

Kokonaisarvosana: 4-


I used to eat ham just like you. Then I took an arrow in the knee.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Musta seesamkeitto

Kaikkia suuria ja lukuisiin mainetekoihin yltäneitä kansakuntia yhdistää yksi asia: ruokalaji, joka on väriltään mustaa. Muinaisilla Spartalaisilla oli verestä valmistettu mustakeittonsa, englantilaiset söivät black puddingiaan jokaisessa imperiuminsa kolkassa sen suuruuden päivinä, hilpeät länsinaapurimme ruotsalaiset taas ovat tunnettuja veriohukaisistaan, hämäläisten mainio heimo mämmistään ja evoluution korkeimmalla portaalla jämäkästi seisovat tamperelaiset mustamakkarastaan. Vähän tiedetty fakta on kuitenkin se, että myös maailman toisella laidalla asustelevat kiinalaiset ovat onnistuneet luomaan, vieläpä mielenkiintoisenkin, mustan ruokalajin.

Vanhana sivistyskansana tunnetut kiinarit eivät luonnollisesti tykänneet luttailla sianveren kanssa (samaan kastiin menevät mämminsä kanssa hienostuneet hämäläiset), joten he päättivät luoda oman, yöntumman herkkunsa kasvikunnan keskuudesta, mustista seesaminsiemenistä. Tuloksena tästä syntyi makea ruoka nimeltään musta seesamkeitto. Lähtökohdat hämäläis-tamperelaisen testaajan kulinaristiselle miellyttämiselle ovat siis vähintäänkin kunnossa.

East Asia Martin notkuvien hyllyjen lomasta löytyi kuin löytyikin pienen etsiskelyn jälkeen varsin mallikelpoinen seesamkeiton edustaja, ”Instant Sesame Paste” -merkkinen, Shui Heung – nimisen yhtiön valmistama valmispussimustakeittojauhe. Kauniin oranssinkeltaiseen pahvipakkaukseen on merkitty valmistuspaikka lähestulkoon kaikille 80-luvulla eläneille suomalaisille tutulla ”Made in Hong Kong” – fraasilla. Nuoremmalle, ”Made in Bangladesh"-sukupolvelle tarkennukseksi, että kyse ei nyt ole siitä automarkettien yhteydessä sijaitsevasta sekatavarakaupasta. Pakkaus sisältää neljä kappaletta valmiita annospusseja, josta keiton saa ohjeiden mukaan väsättyä kaatamalla kuiva-aineen lautaselle ja kiehuvaa vettä päälle. Helppoa kuin tankin pysäyttäminen paljain käsin Taivaallisen Rauhan Aukiolla.


Rakkaudella Honkkarista

Keiton raaka-aineena toimiva jauhe näyttää jokseenkin epäilyttävältä. Mielleyhtymä krematorion uunista kaapaistuun, hienokoostumuksikseen tuhkaan särähtää mieleen aika vahvana. Islantilaiset todennäköisesti tykkäävät kanssa, sillä ei tämä kauhean kaukana ulkonäöltään ole tulivuoresta ilmoille pöhähtävästä tuhkastakaan. Kun päälle kaataa kuumaa vettä ja sekoittaa, muuttuu ulkonäkö melko lailla löysää mämmiä muistuttavaksi, mutta höyryävän kuumaksi velliksi.


No mutta hei, Emma-täti! Viime kerrasta onkin jo aikaa!

Millepä sitten maistuu musta kiinalainen? Musta ihan hyvälle. Seesaminsiemenet antavat kuumalle vellille jännittävän maun, jota on vaikea verrata minkään muun elintarvikkeen makuun. Se on samaan aikaan (kiitos sokerin) miellyttävän makea ja jollakin tavalla popcorniin sekä pähkinöihin vivahtava. Jos siis sopan ulkonäkö tuokin etäisesti mieleen mämmin, samaa ei voi mausta sanoa. Lisäksi keitto on hyvin vetistä, siinä ei ole sen paremmin mämmin kiinteyttä kuin minkäänlaisia sattumiakaan mukana. Jos omaat hyvän mielikuvituksen, ja osaat kuvitella, miltä hienojakoinen, sokeroitu tuhka sekoitettuna kuumaan veteen maistuu, niin pääset hyvin lähelle tämän produktin suutuntumaa ja makua. Kokonaisuutena seesamsoppa on varsin hyvä ja suomalaisesta aromimaailmasta melko lailla poikkeava tuote. Tämä menisi varmasti oikein hyvin jälkiruokana, osana kantoninkiinalaista ateriakokonaisuutta, jolloin omalaatuinen maku pääsisi kaltaiseensa seuraan muiden kiinalaisen keittiön mausteiden rinnalle. Keitto on myös pahuksen täyttävää: Yhtä kulhollista enempää ei oikein kunnolla kykene sisuksiinsa ajamaan. 


Tuhkasoppa

Koska musta seesamkeitto on täällä läntisen Euroopan itäisimmässä kolkassa vielä melko tuntematon ruokalaji, suosittelen rohkeasti rikkomaan kulttuurirajoja ja maistamaan, mille ei-Tapolan-musta maistuu. Jos rimakauhu meinaa iskeä, niin keksin juuri loistavan ateriakokonaisuuden, johon perushärmäläinenkin voi pelotta ujuttaa mukaan uuden ja ihmeellisen ruokalajin: Siispä ainakin tänne, lumettomaan Etelä-Suomeen, ehdotankin joulun väreihin sopivaksi ruokateemaksi seuraavaa:

Alkusnapsi: Salmiakkikoskenkorvaa
Alkuruoka: Musta seesamkeitto
Pääruoka: Mustamakkara, lisäkkeenä mustaa saaristolaisleipää
Jälkiruoka: Musta kahvi ja mämmi

Jos vielä jostain syystä kaiken tämän jälkeen jäi mieleen piristäviä ja valoisia ajatuksia, niin laita valaistus pois ja kuuntele vaikka Van Der Graaf Generatorin tuotanto läpi. Eiköhän sitten viimeistään jo tällä ala päästä, ihan mentaalisesti kohtalaisen tervekin ihmisolento, lähelle Johnny Nicen ajatuksenjuoksua.


HAJU: Paahteinen, seesamsiemenmäinen, popcornmainen
MAKU: Sokerisen makea, seesamsiemenmäinen, vetinen, tuhkamainen

Kokonaisarvosana: 3,5 / 5


perjantai 9. joulukuuta 2011

Maustetut tofusuikaleet

Back in business, baby!

Viime kerrasta onkin jo vierähtänyt ennätysmäärä aikaa, joten hätäisimmät varmasti ajattelivat minun joutuneen edellisestä julkaisustani mielensä pahoittaneen ja kovasti suuttuneen Cthulhun koston uhriksi. Ikävä tuottaa teille pettymys, mutta syy hiljaisuuteen selittyy niinkin arkisella asialla, kuin kiireellä töissä. Jos myyttinen hirviö aikoo lopettaa olemassaoloni tässä ulottuvuudessa, niin lupaan varmasti kertoa siitä hyvissä ajoin etukäteen. Mutta mennäänpä sitten taasen itse aasiaan (aina yhtä hauska!!1) ja tämänkertaisen eksoottisen eväksen pariin.

Vaikka Cthulhu ei minusta vielä selvää tehnytkään, niin päätin kuitenkin varmuuden vuoksi siirtyä hetkeksi aikaa pois hämäristä liha- ja lonkerotuotteista, turvallisempien ja vaarattomampien kasvikunnan edustajien seuraan. Tällaista tuotetta edustaakin aina luotettavan East Asia Martin ystävällisen henkilökunnan minulle yhden euristiikan hinnalla myymä pussi maustettuja tofusuikaleita.

Tuotteen on valmistanut Hui Ji Food –niminen yritys ja se on pakattu katu-uskottavan moderniin muovipakettiin. Ironista on se, että vaikka tuote on täysin soijapavuista valmistettu, onnistuu se silti näyttämään enemmän lihalta, kuin 90 % x-markettien eineshyllyjen annista. Muovikalvon alla olevat tofusuikaleet näyttävät hämmentävän erehdyttävästi marinoidulta, grillivalmiilta lihalta. Nämä ovat vissiinkin tarkoitettu syötäväksi juurikin nopeana ja edullisena pikasnackina suoraan pussista.

Pussissa ei pienen, jälkiliimatun valmistusaineselostetarran lisäksi luekaan sitten juuri mitään muuta muuksi kuin kiinaksi. Koska kiinankielen taitoni on melkein yhtä hyvä kuin koreankin, päätin käväistä pakkauksessa ystävällisesti latinalaisin aakkosin ilmoitetuilla, tuotteen tehneen yhtiön kotisivuilla hakemassa lisäinformaatiota. Valmistajan kotisivut ovatkin hienot ja informatiiviset. Jos ette jaksa käydä katsomassa, niin tässä pieni tiivistelmä olennaisimmista asioista:

业荣誉一览表  责任在肩 任重道
荣誉已走进历史,未来徽记人将以归零的心态,务实求成、感恩回馈

Kyllä, arvasitte oikein: Sivut ovat täysin ja pelkästään kiinaksi. Tästä johtuen minulla ei edelleenkään ole oikein mitään käsitystä tofuvälipalan valmistaneesta puljusta (tai sen paremmin itse tuotteenkaan syvemmästä olemuksesta). Kannattaa muuten alkaa opetella tosissaan sitä kiinaa, sillä tällaisia ovat parinkymmenen vuoden kuluttua sitten todennäköisesti kaikki tuoteselosteet, kunhan tuo muinainen Keskustan Valtakunta ensin vain saa maailman valloitettua taloudellisin ja sotilaallisin keinoin. Sivujen komia ja moterni flash-animaatio paljasti tuotteen alkuperästä sen verran, että se on todennäköisesti väsätty jossakin päin Etelä-Kiinaa, Sichuanin maakunnan tienoilla. Tätä valistunutta oletusta tukee myös se, että sichuanilaisessa keittiössä, kuten tässäkin tuotteessa, tofu ja mausteet ovat yleensä merkittävässä roolissa. Jännänä detaljina pussin ”kannessa” oli jonkinlainen kiinalainen neito maistelemassa tuotetta hymy huulillaan ja nimmarilta näyttävä tekstintuherrus vierellään. Ilmeisesti joku Kiinan BB-talon asukkaista on päässyt Hui Jille mainosmannekiiniksi!



Älä kuvittelekaan! Näitä et pääse grillailemaan, läski!


 
Paketti oli helppo repäistä auki ja sitten pääsinkin ottamaan ensikosketusta tofusiivuihin hajuaistinsolujeni avulla. Tuoksu ei ollut mitenkään mairitteleva ja toi mieleen jonkinlaisen hajustetun, nestemäisen käsisaippuan ja muovin yhdistelmän. Tofuslaissien maku oli vähintäänkin tasavertaisen outo tuoksun kanssa. Parhaiten sitä kuvaa tuntemus siitä, kuin joku olisi ottanut purkillisen kenkälankkia, sekoittanut sen mäntysuopaan, sivellyt mikstuuralla pari keinonahanpalaa ja suihkuttanut pintaan kuorrutteeksi vielä jotakin omituista hajustetta tai kemikaalia. En onnistunut löytämään tofun lisäksi mitään muuta, itselleni tuttua, luonnollista makua tästä tuotteesta vaikka kuinka yritin. Tulisuus pelastaa jonkin verran muutoin kemikaliomaisen muovista aromia, mutta mitään kovin onnistunutta makujen sinfoniaa ei tämän tuotteen taholta syntynyt.  Noin puolensadangramman pakkauksen (sisällön, neropatit!) syöminen ei ollut mikään ylösnousemukseen verrattavissa oleva kokemus ja viimeiset maustetuista siivuista menivät alas lähinnä sisun ja päättäväisyyden voimin. En tiedä mitä enemmän maustettujen tofujen kanssa pelehtineet kasvinsyöjät tästä sanoisivat, minä en ole vakuuttunut. Silti, kuten kaikkien muidenkin tuotteiden kohdalla, kannattaa myös tätä kokeilla ainakin sen kerran verran, jotta tietää miltä tulevaisuus maistuu.

Loppuun vielä perjantain niksinurkan näppärä vinkki jälkikasvunsa ruokatottumuksista huolestuneille vanhemmille: Syöttäkää pussi tätä tavaraa kasvissyöjän uraansa aloittelevalle nuorelle, niin takaan, että paluu kinkku & laardi – linjalle tapahtuu vikkelämmin kuin satasen taittaminen Usain Boltilta.


HAJU: Käsisaippuamainen, hajusteinen, mäntysuopainen
MAKU: Tofuisa, muovimainen, tulinen, mäntysuopainen, nahkamainen

Kokonaisarvosana: 2 / 5


Suositellaan erityisesti piirretyille demoneille ja malleille


perjantai 2. joulukuuta 2011

Kuivattu mustekalaraaste

Aasian ja Euroopan väestön välillä on muutamia asioita, mitkä erottavat selkeästi nämä kahden maanosan asukkaat toisistaan. Ensimmäinen näistä on menneisyys: Kun suurin osa eurooppalaisista vielä käytti päivänsä keihäshippaan karhujen ja muiden petojen kanssa, syöden iltaisin heimonrippeidensä kanssa paistettuja käpyjä nuotion äärellä, kukoisti muun muassa Kiinassa pitkälle kehittynyt ja monia merkittäviä keksintöjä tehnyt korkeakulttuuri monimutkaisine yhteiskuntarakenteineen. Toinen merkittävä seikka onkin sitten se, että meren äärellä asuvat Aasian asujaimet ovat aikojen saatossa oppineet syömään merestä lähestulkoon kaikkea, mitä siellä evoluution (tai kreationistien mielestä Ison J:n) tuloksena kihisee ja kuhisee.

Tästä kulttuuristen erojen ruotimisesta saakin sitten oivan aasiansillan (...ehehehe..) tämänkertaiseen tuotteeseen, joka on (paketin mukaan) Kaakkois-Atlantin syvimmistä kolkista luonnonmukaisesti ylöskiskottua, sen jälkeen suikaleiksi raastettua ja kuivattua, mustekalaa! Kuluttajien iloksi se on myös pakattu kertakäyttöiseen, 20 gramman vetoiseen muovipussiin, jonne on vielä lisämausteiksi paiskattu mukaan suolaa, sokeria, sorbiinihappoa ja natriumglutamaattia! Tämän monipolvisen urakan tekijänä toimii taiwanilainen Shin Ho Sing Ocean Enterprise Co., Ltd. Pussissa lukee myös sellainen hassunhauska nimi, kuin Jane-Jane, joka on ilmeisesti vielä jonkinlainen tuotemerkki.

Kyllä taas kerran saivat East Asia Martin myyjät nauraa, kun barbaarisen tietämätön suomipoika pällisteli pitkään mustekalatuote kädessään hyllyjen välissä miettien, uskaltaako tätä oikeasti maistaa? Lopputulos oli, tuttuun tapaan, että minä köyhdyin pari euroboria ja matkaan mukaani lähti kuin lähtikin edellämainittu hassu pussi kuivattua mustekalaa.

Minä Tarzan-Tarzan, sinä Jane-Jane

Kun pussin avaa, pelmahtaa sieltä kasvoille melkoinen annos merta ja merenelävää! Mustekalan, meren ja suolan yhteissulotuoksu on voimakas ja erikoinen, mutta ei millään tavoin paha. Tosin jos siihen ei ole tottunut laisinkaan, niin veikkaan, että haistelun jälkeen kynnys tuotteen maistelulle kasvaa jonkin verran...Pussin sisälle on muuten piilotettu vielä yksi, pienempi pussi, joka pitää sisällään kosteutta imevää kemikaalia. Tätä ei pidä erehtyä nautiskelemaan.

Mustekalaraasteen syöminen oli pelottavaa: Mitä jos joudun merellä onnettomuuteen ja Lentävä Hollantilainen mustekalanaamaisine kapteeneineen tuleekin noutamaan sieluni ikuiseen kadotukseen? En usko, että tämän teon jälkeen minulle suodaan mahdollisuutta minkäänlaisiin neuvotteluihin asian tiimoilta! Mutta vielä pelottavampaa on se, mitä minulle mahtaakaan käydä, kun suurin piirtein vuoden päästä alkava maailmanloppu herättää meren syvyyksissä uinuvan, kaikkista lonkero-olioista suurimman, muinaisen Cthulhun?! Tulevan maailmanvaltiaan häpäiseminen alhaisimpia lajitovereitaan syömällä saattoi tuomita minut kaameaan kohtaloon, mutta tieteen ja kulinarismin nimissä päätin kuitenkin uhrautua ja sulloin nahkeaa raastetta reilun hyppysellisen suuhuni. 



Davy Jones dislikes!


Melkoinen elämys oli jälleen tämänkin tuotteen makumaailma: Hieman sitkeä, nahkea raaste maistui yhtä aikaa sekä suolaiselta että makealta ja tähän dualismiin yhdistyi vielä merellinen, kalaisa mustekalan maku koristeltuna pikantilla marjaisuudella tai hedelmäisyydellä. Suomeksi sanottuna makukokonaisuus oli siis melkoisen monimutkainen! Oudon sävärin tuotteen aromiin antoi sorbiinihappo, joka on alunperin pihlajanmarjoista valmistettu maku- ja säilöntäaine. Parin hyppysellisen jälkeen eriskummalliseen makuun oli jo melkoisen tottunut ja loppu pussi hupeni ahnaaseen vatsaani melko nopeasti. Suolaisen sokerisen kokemuksen päälle keho suorastaan huusi lasillista vettä lantringiksi.


Eikä Cthulhukaan ole mielissään!


Mitäpä tästä kaikesta voi vielä sanoa? Ainakin sen, että jos haluaa kokea todella erilaisen makujen sinfonian, niin kannattaa ostaa pussi raastemustista ihan kokeilumielessä. Kaikki kuivalihaa, eli "jerkyä" syöneet pääsevät myös halutessaan laajentamaan horisonttiaan kuivamustekalan parissa. Vaikka pussin koko oli melko pieni, riitti se vahvoine makuineen mainiosti yhdelle ihmiselle. Jos tätä, natriumglutamaatin ja sorbiinihapon ilojuhlaa monta pussillista vetää, niin voisin kuvitella Davy Jonesin ja Cthulhun koston ilmenevän ensisijaisesti ja nopeasti vatsanväänteinä & ripulina. Ai niin, jos ette halua kokea sitä karmeaa ja ikuista kidutusta sitten maailmanlopun koittaessa, älkää syökö tätä tuotetta.


HAJU: Voimakas, suolainen, kalainen, katkarapumainen, merellinen
MAKU: Suolaista ja makeaa yhdessä, mustekalamaista tunkkaisuutta, ajoittain outoa ”hedelmäisyyttä” (ilmeisesti pihlajanmarjoista peräisin olevasta sorbiinihaposta)

Kokonaisarvosana: 3,5 / 5